×
HelsinkiMissio käyttää evästeitä varmistaakseen mahdollisimman hyvän käyttökokemuksen. Jatkamalla sivustomme käyttöä hyväksyt käyttöehdot ja evästeiden käytön. Lue lisää ›
Hyväksy

Hanna Ryti: "Tärkeintä ei ole täydellisen onnellisuuden tavoittelu"

#Myötätuntouutisia

Hanna Ryti: "Tärkeintä ei ole täydellisen onnellisuuden tavoittelu"

Hanna Ryti:
Kuva: Hanna Ryti

Miten kuvailla psyykkistä kipua? Kuinka selvitä elämästä tuon kivun kanssa? Näytelmäkirjailija, teatteriohjaaja Hanna Ryti kirjoittaa kouriintuntuvasti masennuksesta, josta kertoo myös hänen tuore teatteriesityksensä.

”Jos masennus olisi tarina, se olisi tarina zombiesta, joka esittää olevansa ihminen”, toteaa edessäni istuva hauska, elämäniloa henkivä keskustelukumppani. Olen juuri haastatellut häntä hänen masennuksestaan. Huomaan olevani yllättynyt. Odotin haastatteluun hiljaista ja vetäytyvää ihmistä. Vaikka olen itsekin kokenut masennuksen ja vaikka olen ulospäin suuntautunut ja kovaääninen, olin silti huomaamattani luonut mielessäni stereotyypin masentuneesta. Olin kuvitellut, että masennus merkitsee ihmisen.

Kuluneen puolen vuoden aikana olen jutellut parinkymmenen ihmisen kanssa, jotka sairastavat tai ovat sairastaneet masennusta. Halusin esitystä varten tietää, miten muut kokevat masennuksen. Keskustelut olivat valaisevia; mitään yhtä masennuskertomusta ei ole, masennus oireilee jokaisella eri tavoin.

Tärkeää haastatteluissa oli myös jakamisen kokemus. Kokemusten jakaminen oli yksi esityksen lähtöpisteistä. Kun tein edellistä esitystäni, käsittelimme työryhmässä häpeää ja keskustelu kääntyi masennukseen. Yllättävän monella oli kokemuksia sen sairastamisesta.

Oli puhdistavaa, lohduttavaa ja hauskaakin jakaa asioita, joita oli kuvitellut kantavansa täysin yksin. Se oli ensimmäinen sysäys kohti esitystä.

Psyykkinen kipu ei väistämättä näy ulospäin tai hahmotu edes kivun kanssa elävälle itselleen. Psyykkiseen kipuun liittyy myös häpeää ja kokemus siitä, ettei kukaan muu koe mitään samankaltaista.Omaan masennukseeni liittyy voimakas ahdistus. Tuntuu, kun joku seisoisi rintakehäni päällä niin, etten pysty hengittämään. Samantyyppisiä ruumiillisia kokemuksia olen kuullut haastateltaviltani. Paitsi rinnassa, monet kuvasivat masennuksen tuntuvan yläselässä, niskassa tai hartioilla. Myös esimerkiksi käsivarret, reidet ja pakarat mainittiin. Kokemusta kuvattiin myös sellaiseksi kuin verisuonissa olisi piimää ja sellaiseksi, että pienenisi rusinankokoiseksi paakuksi, joka imee sisäänsä kaiken lian. Masennus on hyvin fyysinen kokemus, eikä se muodostu sanoiksi kovin helposti. Se on toisinaan niin sietämätön tunne, että on valmis tekemään mitä vain, että saa tunteen loppumaan, esimerkiksi tappamaan itsensä. Havainto masennuksen ruumiillisuudesta oli toinen sysäys esitykseen. Esitys on tapa jakaa jotakin, mikä ei aina ole sanoilla jaettavissa.

Kun itse olen masentunut, pahimmalta tuntuu täydellinen ulkopuolisuuden kokemus. Muiden some-feedit täyttyvät jaetuista huippuhetkistä, vain minä olen yksin. Muut eivät ymmärrä minun kokemustani, enkä moiti heitä. Kun olen masentunut, koen etten ansaitse mitään hyvää, en myöskään myötätuntoa.

Muut ihmiset ovat olennainen osa kaikkia kuulemiani masennuskertomuksia. Masennuskausista selvitään tai ei selvitä yhdessä muiden kanssa. Olennaista olisi löytää joku ihminen tai yhteisö, jossa kokee olevansa niin turvassa, että saa olla myös heikko. Mieleeni jäi erään keskustelukumppanin kuvaus siitä, kuinka hänen siskonsa kävi silittämässä hänen selkäänsä joka aamu. Vaikka hän ei reagoinut silitykseen mitenkään, sisko tuli silti. Joka aamu. Todella moni haastateltava mainitsi fyysisen kosketuksen tärkeänä elementtinä parantumiselle. Itsekin tunnistan sylin kaipuun sekä terveenä että sairaana. Toisen sylissä ei ole ehtoja, saa olla vaan, saa kokea olevansa kannateltu, saa olla heikkokin.

Valitettavasti yhteiskuntamme ei tue heikkoutta. Lehtijutut, televisiosarjat ja elokuvat kertovat menestyjistä. Olemme tottuneet voittokulkuja kuvaavaan draaman kaareen, johon mahtuu kyllä vaikeuksia, mutta ei koskaan latteaa loppua. Sankari selviää voittajana. Juonikuvio, joka kuvaisi heikkoutta ja pinnistelyä kohti ihan tavallista arkea ei ole tarpeeksi nousujohteinen. Eräs kanssani keskustellut nuori totesi tähtäävänsä siihen, että voisi tehdä töitä osa-aikaisesti edes joskus. Hänelle keskeinen oivallus oli, ettei hän ehkä koskaan kykene toipumaan täysin. Vaikka tavoite voi kuulostaa surulliselta, se on olennainen. On tärkeää tuntea itsensä niin hyvin, että pystyy asettamaan tavoitteensa itseä tyydyttävälle tasolle. On olennaista, etteivät tavoitteet ole muiden asettamia.

Nykymaailma ei tunnu arvostavan ihan hyvää arkea, johon kuuluu riittävän hyviä kokemuksia. Olennaista toipumiselle eivät kuitenkaan ole huippuhetket, vaan ne ihan tavalliset tuokiot, joina mahdollisesti viikkaa pyykkiä, voitelee leipää tai katselee ikkunasta, eikä hetkeen ajattele yhtään synkkää ajatusta. Ei kenties ajattele kauheasti mitään, elää vain arkeaan, omassa itsessään, ei kaipaa muualle eikä halua olla kukaan muu. Silloin alkaa muodostua uusi elämänvaihe, jossa on mahdollista nähdä itsensä arvokkaana ja tärkeänä. 

Aina on joku syy masentua. Mutta aina on myös joku syy hengittää ja antaa toisenlaisille ajatuksille mahdollisuus.

Aina on joku syy – esitys masennuksesta Teatteri Takomossa tammikuun ajan.