×
HelsinkiMissio käyttää evästeitä varmistaakseen mahdollisimman hyvän käyttökokemuksen. Jatkamalla sivustomme käyttöä hyväksyt käyttöehdot ja evästeiden käytön. Lue lisää ›
Hyväksy

Mentorin tuki palautti ilon

Synkät ajatukset valtasivat Oromkhon Abdoulajanovan mielen, kun kuopus oli ihan pieni, mutta onneksi apuakin löytyi. Auttajista kutoutui verkosto, jonka yksi tärkeä lenkki on HelsinkiMission äitimentori.

Oromkhon Abdoulajanovan olohuoneen seinällä on värikäs aarrekartta. Hän on itse askarrellut sen feng shui -oppien mukaan. Yläkulmassa näkyy unelmien omakotitalo – se  sijaitsisi Chigagossa – ja keskellä pilkistävät poikien Azizin, 14, ja Samirin, 2, kuvat. Heillä on päässään amerikkalaisyliopistojen valmistujaisista tutut nelikulmaiset lakit.

– Toivoisin, että pojat saisivat opiskella niin hyvässä koulussa kuin haluavat, vaikka Oxfordissa tai Harvardissa. Haluan antaa heille paremmat lähtökohdat kuin itselläni oli, sanoo Abdoulajanova.

Unelmat kertovat siitä, että hän voi paremmin kuin vielä muutama vuosi sitten. Silloin Abdoulajanova oli pienen vauvan ja varhaisteinin äiti ja niin masentunut, että kotoa lähteminen oli vaikeaa. Parisuhde oli katkennut yllättäen ja äitiysvapaa oli vienyt pois työyhteisöstä kampaamossa.

– Jouduin syömään masennuslääkkeitä ja tuntui, että elämästä ei tule mitään, hän muistelee.

Masennus vei voimat

Abdoulajanova muutti Suomeen Tadžikistanista 15 vuotta sitten, 21-vuotiaana. Hän pärjäsi hyvin: opiskeli kampaajaksi, perusti oman parturikampaamon ja siirtyi sitten töihin isoon kampaamoyritykseen.

– Olen monessa mielessä suomalainen nainen. Olen tottunut vapauteen ja siihen, että saan tehdä mitä haluan, Abdoulajanova sanoo.

Ennen Samirin syntymää hän oli hyvässä kunnossa ja elämäniloinen. Samirin ollessa muutaman kuukauden ikäinen parisuhde kuitenkin päättyi. Masennus oli alkanut jo aiemmin vaikean raskauden seurauksena.

Abdoulajanovan äiti asuu ihan vieressä ja kolme veljeäkin lähellä, mutta hekään eivät osanneet aina auttaa. Hankaluutena oli myös suomalainen kiireinen elämänmeno: Abdoulajanova kokee, että täällä jää helposti yksin.

– Itkin vain kotona kaiket päivät. Onneksi ystäväni Satu tuli ja pakotti meidät lähtemään kanssaan ulos ja ruokakauppaan.

Toiveena ilo elämään

Abdoulajanova sai apua myös Helsingin kaupungin varhaisen tuen yksiköstä. Siitä hän on enemmän kuin kiitollinen.

– Meillä käy sosiaaliohjaaja, joka on aivan ihana ihminen. Tiedän, että hän auttaa kaikessa, missä voi.

Sosiaaliohjaaja on auttanut ratkaisemaan monta perheen ongelmaa. Ennen kaikkea hän on kuitenkin auttanut löytämään elämään uusia tukipilareita. Abdoulajanova nimittäin toivoi perheelle tukihenkilöä, joka toisi hänen ja lasten elämään iloa ja kirkkautta.

– Sosiaaliohjaaja otti yhteyttä HelsinkiMissioon, koska sieltä oli mahdollista saada äitimentori. Minun ei tarvinnut tehdä mitään, Abdoulajanova kiittää.

Viime keväänä perheen kotiin ilmestyivät sitten tutun sosiaaliohjaajan seurana HelsinkiMission työntekijä ja äitimentori Inkeri.

– Tykkäsin Inkeristä heti. Hän on iloinen ihminen, joka osaa kuunnella, Abdoulajanova kehuu.

Huolille tarvitaan jakajaa

Ensimmäisellä varsinaisella mentorointikerralla Abdoulajanova ja äitimentori tapasivat kahvilassa Pasilassa. Siitä lähtien he ovat tavanneet noin kerran parissa viikossa. Aloitteen tekee äitimentori, joka ehdottaa jotakin hauskaa tekemistä. Samir ja Aziz ovat aina molemmat mukana.

– Aziz sanoi ensin, ettei halua osallistua, mutta nyt hän tykkääkin Inkeristä kovasti, Abdoulajanova kertoo. Hänen omaan elämäänsä äitimentorin olemassaolo on tuonut juuri sellaista aktiivisuutta kuin hän toivoikin. Perhe on päässyt käymään museoissa ja retkellä Nuuksiossa.

– Inkeri on tehnyt meille kokonaisen kansion erilaisista paikoista, joissa voi käydä lasten kanssa!

Vastalahjaksi Abdoulajanova on opettanut mentorinsa tekemään tadžikistanilaisia piiraita.

Inkerille Abdoulajanova on voinut jakaa niitä asioita, jotka huolettavat: Aziz on hyvä koulussa mutta kärsii keskittymishäiriöstä, Samir taas on usein kipeänä ja saa helposti kuumekouristuksia.

– Se on tosi pelottavaa, suusta tulee sylkeä ja kasvot vääntyvät oudosti. Ambulanssi on pitänyt soittaa jo kahdesti, Abdoulajanova huokaa. Hän kuitenkin kokee, että vaikeista asioista puhuminen helpottaa.

Haaveista totta vähitellen

Abdoulajanova on saanut elämänsä palasia vähitellen paikalleen. Apua on tullut monesta suunnasta: omalta perheeltä, ystäviltä, kaupungilta ja viimeisimpänä äitimentorilta.

– Mikään asia ei yksin ole parantanut tilannetta, mutta monen eri asian ansiosta tilanne on nyt parempi.

Äitimentorisuhteesta hän uskoo olevan apua monen vapaa-ajan unelman toteuttamisessa.

– Haluaisin oppia ainakin luistelemaan ja uimaan. Meidän talossamme on sopivasti uima-allas, jota voisi hyödyntää, Abdoulajanova paljastaa.

Ensin on kuitenkin vuorossa taas museokäynti. Muutaman päivän kuluttua perhe on menossa äitimentorin kanssa luonnontieteelliseen keskusmuseoon. Tapaaminen on huolella merkitty kalenteriin.

– Vaikka olen asunut Suomessa jo monta vuotta, on aina kiva oppia uusia asioita, joiden avulla voi tehdä perheen elämästä iloisempaa.

Teksti: Laura Pörsti
Kuvat: Jani Laukkanen