Vastasyntynyt sylissä – vapaaehtoinen tuo turvaa ja toivoa sairaalan arkeen

Netta Ihanainen leikkii ja sylittelee sairaalassa olevien lasten kanssa muutaman kerran kuukaudessa. Hänelle vapaaehtoistyö perhekaverina on tärkeä harrastus.

Vauva oli vastasyntynyt, kun Netta Ihanainen sai hänet syliinsä. Sitten vain oltiin. Ei puhelinta, ei televisioruutua – pelkkä pieni nyytti ja omat ajatukset.

– Se on yhdenlaista meditaatiota, Ihanainen sanoo.

Tilanne oli harvinainen, sillä vauva ei ollut hänen omansa. Viesti sylittelyn tarpeesta oli tullut HelsinkiMission vapaaehtoisten sairaalakavereiden tehtävälistalle edellisenä päivänä.

Yleensä Ihanainen – kahden lapsen äiti, tutkija ja opiskelija – ei ehdi järjestelemään arkeaan näin nopeasti. Hän varaa vapaaehtoisvuoronsa Uudessa lastensairaalassa ja Jorvissa yleensä jo monta viikkoa etukäteen. Tavallisimmin hän tekee iltavuoroja, mutta tarjolla on vuoroja myös päiväsaikaan ja viikonloppuisin.

– Tällä kertaa totesin, että voin nipistää päivästä pari tuntia ja tehdä työt myöhemmin. Vauvat ovat minusta erityisen ihania, hän sanoo.

Mitään kummallista ei tapahtunut, mutta tuo vapaaehtoisvuoro jäi mieleen ikuisesti.

Oma kokemus innosti sairaalaan

Kolme vuotta sitten Netta Ihanainen kävi Uudessa lastensairaalassa oman lapsensa kanssa. Aulassa hän huomasi pinkkipaitaiset ihmiset ja kyseli kiinnostuneena, mitä he tekevät. Oppaat paljastuivat HelsinkiMission perhekavereiksi. Heitä on sairaalassa arkisin yleensä kaksi kerrallaan: toinen aulassa tulijoiden apuna, toinen tarvittaessa osastolla lasten kaverina.

– Sairaala tuntui mielenkiintoiselta ympäristöltä tällaiselle työlle. Tuli tunne, että haluan itsekin lähteä mukaan, Ihanainen sanoo.

Kahden lapsen äitiys ja kokopäivätyö eivät olleet hänelle este, kuten eivät myöskään myöhemmin aloitetut opinnot. Ihanaisen mielestä aikaa löytyy sille, mille sitä haluaa raivata. Hän ajattelee, että vapaaehtoistyö on hänen harrastuksensa.

– Kyllähän ihmiset löytävät aikaa muunkinlaisille harrastuksille.

Perhekaveri-koulutuksen käytyään Ihanainen teki ensimmäisen vuoronsa sairaalassa. Jännitys täytti mielen, eikä hän jälkikäteen muista päivästä muuta kuin innostuksen uudesta kokemuksesta.

Jokainen osastovuoro kuitenkin alkaa ilmoittautumisella hoitaja-asemalle. Hoitajat osaavat sanoa, kuka potilaista tänään kaipaisi seuraa. Vuoro kestää kahdesta kolmeen tuntia, ja monesti osastolla toimiva vapaaehtoinen tapaa sen aikana vain yhden lapsen. Aulassa vapaaehtoinen tapaa paljon enemmän ihmisiä.

– Osastotkin ovat erilaisia: toisilla hoitosuhteet ovat pidempiä kuin toisilla. Joskus tapaan jonkun lapsen useammankin kerran.

Perhekaveri saa paljon kiitosta

Kun sairaalahuoneen oveen koputetaan, lapsipotilaat tietävät, mitä yleensä seuraa: tutkimuksia ja hoitotoimenpiteitä. Ei mitään kovin hauskaa.

Netta Ihanainen kuitenkin tulee leikkimään. Hän ajattelee, että hänen tehtävänsä on tuoda arki sairaalaan. Huoneessa on monesti myös aikuinen, mutta Ihanainen keskittyy lapseen. Se on hänelle luontevinta.

– Ensimmäisenä kysyn lapselta, mitä hän haluaisi tänään leikkiä. Lapset ilahtuvat usein siitä, etten halua ottaa mitään kokeita.

Sairaalassa on välineitä moneen puuhaan: Ihanainen on pelannut kymmeniä pelejä, oppinut uusia videopelejä ja askarrellut. Samalla pienten potilaiden vanhemmat saavat tarpeellisen hengähdyshetken. Monet heistä päivystävät muuten sairaalassa jatkuvasti. – Näistä muutamista tunneista saa todella paljon kiitosta niin henkilökunnalta, potilaiden vanhemmilta kuin potilailtakin. Tuntuu, että teen jotakin tosi tarpeellista, Ihanainen sanoo.

Vaikeissa tilanteissa saa keskusteluapua

Lapsipotilaat ovat sairaalassa erilaisista syistä. Jotkut ovat siellä lyhyen aikaa vaikkapa murtuman takia, toisilla on vakava sairaus. Netta Ihanainen ei tiedä lasten tarinoita eikä hän niitä kysele. Hänelle he ovat vain lapsia.

On harvinaista kuulla, että joku leikkikavereista on menehtynyt.

– Kun tällainen uutinen kerran kantautui meille vapaaehtoisille, saimme keskusteluapua sairaalapastorilta, Ihanainen kertoo.

Askarruttavista tilanteista voi jokaisen vuoron jälkeen puhua myös HelsinkiMission vapaaehtoiskoordinaattorien kanssa. Joskus Ihanainen on niin tehnytkin, mutta hän korostaa, että se ei ole tavallista. Yleensä sairaalasta polkee kotiin Espooseen iloinen nainen.

– Vuoron jälkeen on usein kevyt olo, hän kuvaa.

Vauvat tarvitsevat sylikavereita

Alkukesällä HelsinkiMissiossa avautui uusi mahdollisuus ryhtyä pienille vauvoille sylikaveriksi Jorvin sairaalaan. Sitä varten on tarjolla erillinen koulutus.

Kaikista pienimmät potilaat tarvitsevat sylikaveria, kun oman vanhemman syliin ei jostakin syystä ole mahdollista päästä.

Netta Ihanainen kävi koulutuksen tuoreeltaan ja on jo ehtinyt tehdä Jorvissa muutaman vuoron.

– Opin koulutuksessa, että keskoset eivät välttämättä pidä silittelystä tai edes hyräilystä, vaan heitä on tärkeää vain pidellä niin, että he kuulevat sydämen sykkeen, Ihanainen sanoo.

Se on tietynlainen rauhoittumisharjoitus itsellekin, hän ajattelee.

Koulutuksissa on käyty läpi myös sairaalaympäristön perusasioita, kuten käsidesin ja maskin käyttöä. Hoitotoimenpiteistä sairaalan vapaaehtoisten ei kuitenkaan tarvitse tietää mitään. He eivät ole osa hoitohenkilökuntaa, vaan ihan tavallisia kavereita.

– Tässä hommassa riittää, että pitää lapsista eikä pelkää sairaalaa ympäristönä, Netta Ihanainen sanoo.