Tärkeät aikuiset kannustivat Elias Salosen näyttelemään

Elias Salonen sai pienestä asti tukea näyttelijähaaveilleen. Nyt hän haluaa olla mukana HelsinkiMission Kuka suhun uskoo?  -kampanjassa antamassa takaisin sitä hyvää, mitä itse sai.

Ensimmäisellä luokalla koulussa Helsingin Malmilla Elias Salonen tajusi, missä hän on hyvä: toisten naurattamisessa.

– Me tehtiin paljon teatterileikkejä, ja meillä oli esimerkiksi ilmekisa. Jäin koukkuun siihen, että luokkalaiseni nauroivat minulle. Se oli tarpeellinen kokemus, koska en ollut esimerkiksi liikunnallisesti erityisen lahjakas, Salonen toteaa.

Hän aloitti niihin aikoihin teatterikerhon – ja löysi ensimmäisen kodin ulkopuolisen ihmisen, joka uskoi häneen. Se oli oma opettaja Kristiina, joka teatterileikkejäkin teetti.

– Hän oli myös perheystävämme ja kysyi vanhemmiltani, saisiko hän viedä minua koekuvauksiin, Salonen muistaa.

Mahassa kutkutti, kun hän lähti koulun jälkeen Kristiinan kanssa junalla Malmilta keskustaan milloin mihinkin castingiin.

– Tulin ihan todella monta kertaa toiseksi. En siis ikinä saanut niitä rooleja! Se oli pettymys, mutta toisaalta koekuvauksissa oli aina tosi hauskaa. Kuin olisi mennyt leikkimään sinne, Salonen toteaa.

Ensimmäisen kerran hän sai koekuvauksen kautta roolin erääseen opiskelijan tekemään lyhytelokuvaan 13-vuotiaana.

– Se tuntui silloin valtavan isolta asialta.

Naapureilla oli merkitystä

Elias Salonen on tänä keväänä mukana HelsinkiMission Kuka suhun uskoo? -kampanjassa. Hänelle mukaan lähteminen oli helppoa: hän haluaa olla antamassa takaisin sitä, että häneen on uskottu.

Salonen ei ole teatteriperheestä, joten näytteleminen on pitänyt löytää itse. Onnekkaita sattumiakin on tarvittu.

Kristiina-opettajan lisäksi Salosen tärkeisiin lapsuuden vaikuttajiin kuuluu näyttelijäpariskunta Heidi Herala ja Seppo Maijala. He asuivat perheen naapurissa. Molemmat olivat töissä Helsingin kaupunginteatterissa, ja heidän kauttaan pieni Elias sai ensimmäisen roolinsa teatterin lavalla. Hän oli 10-vuotias.

– Se oli ihan minirooli, mutta sain palkkaa ja se oli supersiistiä, Salonen sanoo.

Nyt hän on 31-vuotias näyttelijä, tuttu muun muassa Aikuiset-tv-sarjasta ja tammikuussa ensi-iltansa saaneesta elokuvasta Kalevala: Kullervon tarina. On mahdoton sanoa, kuinka paljon lapsuuden kannustajat vaikuttivat uravalintaan – mutta ainakin näyttelemisen maailma tuli Saloselle jo pienenä tutuksi. Siitä tuli mahdollisuus.

Salonen muistaa, että näytteleminen tuntui jo varhain niin omalta jutulta, ettei hän koskaan oikein miettinytkään muuta ammattia. Pisteenä i:n päälle hän pääsi Kallion ilmaisutaidon lukioon ja sai samoihin aikoihin roolin tv-sarja Kotikadussa.

– Silloin tuntui coolilta olla se televisiosta tuttu jäbä, Salonen nauraa.

Näyttelijän ura näytti tähtiin kirjoitetulta, mutta seuraavat vuodet osoittivat, että ihan niin yksinkertaista se ei ollut.

Teatterikouluun hakiessa usko horjui

Elias Salonen asuu nykyään Kalliossa, ja hänen pienen yksiönsä ikkunasta näkyy melkein vanha työpaikka. Kun Salonen ei lukion jälkeen päässytkään Teatterikorkeakouluun, hän päätyi töihin R-kioskille.

– Olin siellä kolme vuotta, Salonen kertoo.

Silloin meinasi usko loppua. Salonen mietti, kuvitteleeko hän vain, että hänen kuuluu olla näyttelijä. Hän haki joka kevät unelmiensa kouluun mutta ei vaan päässyt sisään. Moni kaveri pääsi.

Samaan aikaan Kotikatu oli loppunut eikä uusia rooleja tullutkaan. Toki Salonen näytteli koko ajan Ylioppilasteatterissa ja Kellariteatterissakin mutta koki jatkuvasti olevansa vähän väärässä paikassa.

– Ajattelin, että minun pitäisi olla Teakissa kavereideni kanssa.

Lopulta teatterikouluun hakemisesta tuli pieni mörkö, ja kun vanhemmat mainitsivat jotakin hakemisesta, Salonen meni lukkoon. Hän ei halunnut puhua asiasta. Hän yritti esittää, että asia ei ollut tärkeä ja että näyttelijänura voisi avautua muutakin kautta, mutta oikeasti hän halusi kouluun.

Viidennen ja viimeisen kerran Salonen haki Teatterikorkeakouluun perheensä tietämättä. Hän oli jo päättänyt luopua unelmastaan tulla näyttelijäksi ja tähdätä ohjaajan uraan.

– Silloin menin kai kokeisiin jotenkin rennommin, Salonen miettii.

Hän pääsi vihdoin sisään. Se oli helpotus.

– Tuli tunne, että en olekaan ollut ihan tyhmä, vaikka olen hakenut monta kertaa.

Fokuksen vaihtaminen auttaa

Aika Teatterikorkeakoulussa oli Elias Salosen mielestä ihanaa. Joka päivä sai tehdä sitä, mistä eniten nauttii.

Teatterikorkeakoulun aloittavat saavat ensimmäisenä vuonna valita itselleen kumminäyttelijän, jota he tapaavat silloin tällöin ja jolta voivat kysellä vinkkejä omalle uralleen. Salosen kumminäyttelijä oli Jarkko Lahti. He kävivät katsomassa toistensa esityksiä ja pari kertaa vuodessa syömässä.

Siitä oli hyötyä, kuten myös siitä, että jo kouluaikana sai tehdä paljon töitä vanhempien näyttelijöiden kanssa. Salosen kokemus on, että kokeneet näyttelijät saavat usein aloittelijatkin loistamaan.

– Mitä kovempi näyttelijä, sitä helpompi hänen kanssaan on usein tehdä töitä. Koulussa opetettiin, että 80 prosenttia työstä opitte sillä, että katsotte muita, Salonen sanoo.

Hän on monessa kohtaa uraansa kysellyt kokeneemmilta näyttelijöiltä neuvoa siihen, miten jokin rooli kannattaa tehdä. Hän toivoo, että voi itse olla vuorostaan apuna nuoremmille kollegoille.

– Ei mulla tietenkään ole vastauksia, mutta voin pallotella juttuja ja kertoa omia kokemuksiani, hän miettii.

Jokaisessa tilanteessa pallottelijaa ei ole tarjolla. Onneksi Teatterikorkeakoulu on tarjonnut eväitä paineen sietämiseen. Salonen on opetellut tarvittaessa huijaamaan omaa mielentilaansa.

– Jos tuntuu, että ei oikein lähde, laitan kaiken fokuksen vastanäyttelijään enkä yhtään itseeni. Kun saan ajatukset pois itsestäni, homma lähtee yleensä rullaamaan, Salonen kertoo.

Toinen hyvä keino vähentää jännitystä liittyy omien tuntemusten tunnistamiseen. Sitä hän harjoitteli tehdessään Kalevala-elokuvaa, jossa hänellä oli ensimmäistä kertaa ison kokoluokan päärooli.

– Otin tavaksi tehdä joka aamu ennen kuvauspäivää kropan skannauksen. Mietin, missä mennään, mitä tänään tehdään, mikä mua jännittää ja mitä fiiliksiä on. Sitten totesin, että fine. Tavallaan hyväksyin sen tunteen ja olotilan, Salonen sanoo.

Elämään mahtuu monenlaisia polkuja

Jos Elias Salonen saisi nyt neuvoa nuorta itseään, hän kehottaisi tätä ottamaan rauhallisesti.

– Ei tiettyjen roolien saamisilla ole ollenkaan sellaista väliä, kuin silloin kuvittelin, hän sanoo.

Kun asiat hänen kohdallaan menivät kuten menivät, hän sattui Teatterikorkeakoulussa samalle luokalle Anna Airolan kanssa. He ystävystyivät, ja siitä asetelmasta oli hauska ryhtyä tekemään Aikuiset-tv-sarjaa, jossa he esittivät parhaita ystävyksiä.

– En ehkä usko mihinkään tarkoitukseen, mutta jos olisin päässyt Teakiin aiemmin, näin ei olisi käynyt.

Saloselle on alkanut tänä keväänä hahmottua, että näyttelijän ura on todella pitkä. Erilaisia töitä ja polkuja mahtuu matkan varrelle. Pohdinta on seurausta siitä, että tähtinäyttelijänkin kalenteri on ollut jonkin aikaa tyhjä. Alan alho näkyy.

– Vasta nyt alan tajuta, että ei ole mitään oikeaa reittiä näyttelijäksi tai mitään sellaisia töitä, jotka olisi pakko saada. Jokaisella on oma polkunsa eikä kukaan muu voi sanoa, millainen sen pitäisi olla, hän sanoo.

Hän ymmärtää hyvin, että nykynuorison voi olla vaikea ajatella tulevaisuutta myönteisesti. Hän itsekin on huolissaan sodista ja ilmastonmuutoksesta. Synkkyys valtaa hänen mielensä helposti.

– Yksilön käsissä on niin vähän, hän huokaa.

Hetken mietittyään hän kuitenkin löytää ajatuksen, joka helpottaa – häntä itseään ja kenties jotakuta muutakin.

– Kun maailmanhistoriaa ajattelee, niin isossa kuvassa asiat ovat menneet koko ajan parempaan suuntaan. Nyt ollaan sen kuvan sisällä ehkä taantumuksellisessa hetkessä, mutta tosi laajalla linssillä asiat kohenevat, hän muistuttaa.

Kuka suhun uskoo? -kampanja kerää varoja nuorten auttamistyöhön Suomessa. HelsinkiMissio tarjoaa nuorille keskustelu- ja kriisiapua sekä koulutettujen vapaaehtoisten tukea arjen haasteissa. HelsinkiMissio ylläpitää myös yhteisöllisiä kohtaamispaikkoja ja tekee yksinäisyyttä vähentävää työtä oppilaitoksissa ja työyhteisöissä ympäri Suomen.