Yksinäisyyden tunnistaminen on vasta alku 

Ihmisten keskelläkin voi olla yksinäinen. Sen olen saanut huomata työssäni Senioritalo Ceciliassa. Siksi yksinäisyyden tunnistamisen rinnalla tarvitaan rohkeutta kysyä, kuunnella ja sopia yhdessä, mitä kohtaamisen jälkeen tapahtuu.

Uskalletaan nähdä myös piiloon jäävä yksinäisyys

Työskentelen Senioritalo Ceciliassa, yhteisöllisessä senioritalossa, jossa tehdään paljon sen eteen, ettei kenenkään tarvitsisi jäädä yksin.

Silti yksi kysymys alkoi vaivata minua. Miten voimme sanoa, ettei kenenkään tarvitse jäädä yksin, jos emme oikeastaan tiedä, kuinka yksinäisiksi talomme asukkaat itsensä kokevat?

Minulle ei riittänyt, että puhumme yhteisöllisyydestä. Halusin kuulla asukkailtamme itseltään, miltä heidän arkensa tuntuu. Siitä alkoi työ, joka kasvoi myöhemmin YAMK-opinnäytetyökseni ja yksinäisyyden tunnistamiseen sekä siihen vastaamiseen kehittämäkseni toimintamalliksi.

Olemme kartoittaneet asukkaidemme kokemaa yksinäisyyttä nyt kahtena vuonna. Molemmilla kerroilla tulokset ovat yllättäneet. Yksinäisyyttä kokevat myös sellaiset seniorit, jotka osallistuvat yhteiseen toimintaan, juttelevat muiden kanssa ja näyttävät ulospäin pärjäävän hyvin. Kun oma kotiovi sulkeutuu, kokemus voikin olla aivan toinen.

Senioritalo Ceciliassa uskallamme sanoa tämän ääneen: yhteisöllisessäkin senioritalossa asuu ihmisiä, jotka kokevat yksinäisyyttä. Se ei tarkoita, että yhteisöllisyys olisi epäonnistunut. Se muistuttaa siitä, ettei yhteinen toiminta, ympärillä olevien ihmisten määrä tai ulospäin näkyvä aktiivisuus kerro kaikkea ihmisen kokemuksesta.

Juuri siksi yksinäisyyttä ei voi päätellä ulospäin.

Etsitään ratkaisu yhdessä ihmisen kanssa

Kun viereltä kuolee ihminen, jonka kanssa on kuljettu yli 60 vuotta ja jaettu kokonainen elämä, hänen jättämäänsä tyhjää paikkaa ei noin vain täytetä uudella harrastuksella tai ryhmällä. Kaikilla ei myöskään ole lapsia tai muita läheisiä, jotka olisivat arjessa läsnä.

Yksinäisyydestä puhutaan Suomessa paljon, ja meillä on monia hyviä keinoja auttaa. On yhteisöllistä toimintaa, vapaaehtoisia, ystävä- ja kaveritoimintaa, keskustelutukea ja ammatillista apua. Silti sama ratkaisu ei sovi kaikille.

Opinnäytetyössäni nousi esiin esimerkiksi se, miten kuulon haasteet voivat vaikeuttaa muiden kanssa olemista. Ihminen voi kaivata muiden seuraa, mutta isossa ryhmässä keskusteluun osallistuminen voi olla vaikeaa. Kuulolaitteesta huolimatta taustahäly ja monen ihmisen yhtäaikainen puhe voivat tehdä tilanteesta kuormittavan.

Silloin uusi ryhmä tai suurempi tapahtuma ei välttämättä ole se, mitä ihminen tarvitsee. Hän voi kaivata rauhallista kahdenkeskistä aikaa, henkilökohtaista kontaktia tai ystävää.

Yksi yksinäisyystyön tärkeimmistä periaatteista on, ettemme etsi ihmiselle paikkaa valmiista toiminnasta, vaan etsimme hänen kanssaan hänen tilanteeseensa ja tarpeisiinsa sopivaa ratkaisua.

Joskus ihminen ei itsekään vielä tiedä, mikä auttaisi. Silloin on tärkeää pysähtyä hänen kanssaan asian äärelle ja etsiä vastausta yhdessä.

Varmistetaan, ettei kohtaaminen jää kesken

Yksinäisyydestä puhuminen ja sen tunnistaminen ovat tärkeitä, mutta se ei vielä riitä. Tarvitaan suunnitelmallisuutta siihen, mitä tehdään seuraavaksi.

Kuka tarttuu asiaan, jos ihminen kertoo olevansa yksinäinen? Miten hänen tilanteensa ja tuen tarpeensa selvitetään? Kuka huolehtii, että yhdessä sovittu asia etenee? Ja ennen kaikkea: muistammeko myöhemmin kysyä, mitä sinulle kuuluu nyt ja auttoiko se, mitä yhdessä sovimme?

Juuri suunnitelmallisuus nousi kehittämistyössäni keskeiseksi. Kun yksinäisyys tunnistetaan, asian ei pitäisi jäädä siihen. Tarvittaessa pysähdytään arvioimaan tilannetta, sovitaan yhdessä, mitä tehdään, ja seurataan, auttoiko se.

Suunnitelmallisuus saattaa kuulostaa hallinnolliselta, mutta minulle se tarkoittaa hyvin inhimillistä asiaa: ihmisen kertoma ei jää sattuman varaan eikä kesken.

Yksinäisyystyö ei ole yksi tehtävä lisää arjen päälle. Se on tapa olla läsnä ja tehdä arjen työtä hieman suunnitelmallisemmin – yhdessä, ei yksin.

Vanhustenviikon Arjen kohtaamiset -teema muistuttaa siitä, että merkityksellinen kohtaaminen voi tapahtua missä tahansa: senioritalon käytävällä, kotihoidon käynnillä, kahvipöydässä tai puhelussa läheisen kanssa.

Meidän ei tarvitse ratkaista toisen ihmisen yksinäisyyttä yhdessä hetkessä. Voimme kuitenkin huomata hänet. Voimme kysyä ja kuunnella. Voimme etsiä yhdessä juuri hänelle sopivaa ratkaisua.

Ja ennen kaikkea voimme muistaa palata asiaan.

Silloin ihmiselle voi syntyä tunne siitä, että hänet huomattiin ja häntä kuunneltiin eikä häntä unohdettu.