×
HelsinkiMissio käyttää evästeitä varmistaakseen mahdollisimman hyvän käyttökokemuksen. Jatkamalla sivustomme käyttöä hyväksyt käyttöehdot ja evästeiden käytön. Lue lisää ›
Hyväksy

Kun maailma pysähtyi

#Myötätuntouutisia

Kun maailma pysähtyi

Kun maailma pysähtyi
Kuva: Minna Lehmusjoki

Tiina kantoi vuosia perheen ongelmia. Vasta siskon itsemurhan jälkeen alkoi oma parantuminen.

”Vartuin viisihenkisen perheen reippaana esikoisena pienessä maaseutukaupungissa. Perhe oli minulle kaikki kaikessa.

Kodin ilmapiiriin vaikutti jo varhain äidin alkoholisoituminen ja mielenterveysongelmat. Koko perhe kantoi samaa häpeää, mutta jokainen kärsi siitä yksin, eikä kodin asioista saanut puhua. Opin ajattelemaan, että paha olo on osa minua.

Vanhemmat riitelivät paljon ja roolikseni tuli pitää perhe koossa. Otin vastuun kaikkien hyvinvoinnista. Äiti saattoi pyytää meitä lapsia avukseen riitatilanteessa ja uhkasi monesti tappaa itsensä. Vanhemmat erosivatkin vähän sen jälkeen, kun muutin pois kotoa.

Peruskouluaikana hain apua kouluterveydenhoitajalta, joka otti asiani todesta ja yritti auttaa. Hänen avullaan purin hätääni koulukuraattorille, psykologille ja koululääkärille, mutta tuntui, ettei minua ymmärretty ja jäin lopulta yksin ongelmieni kanssa.

Yläasteella jouduin koulukiusatuksi. Välitunneilla piilouduin vessaan itkemään ja kotona pakenin saunaan lukemaan, lukkojen taakse. Turvauduin suorittamiseen ja tanssiharrastukseen. Tuli tunne, että ongelma olenkin minä itse. Piti vain yrittää enemmän.

Keskimmäinen siskoni Tiia, jota myös kiusattiin koulussa, alkoi viillellä itseään. Otin siskon taakan harteilleni. Iltaisin unelmoin paremmasta tulevaisuudesta.

Abivuonna äidin oireilu paheni ja kirjoitusten arvosanat jäivät tavoitteistani. Muutin pois kotoa ja aloitin opiskelun teknillisessä yliopistossa. Silloin omat asiani alkoivat mennä sekaisin. Tunteet heittelivät, räjähtelin ihmisille, ja biletin. En tuntenut olevani oma itseni.

Paha olo ajoi minut armeijaan, jotta pääsin pois koulusta.

Kaikkien oireilu lisääntyi

Tiia yritti ensimmäisen kerran itsemurhaa lukioaikanaan. Lukion jälkeen hän muutti tukiasuntoon, jossa ei viihtynyt. Sisko joutui psykiatriseen sairaalaan, suljetulle osastolle ja sairastui anoreksiaan.

Myös kuopuksemme Tytti alkoi oireilla psyykkisesti ja lopulta hänet otettiin huostaan.

Omaa masennustani pakenin pitkiin työpäiviin. Elin samaan aikaan henkisesti väkivaltaisessa suhteessa, mistä seurasi, että terveyteni romahti.  Hain apua HUS:n Haartmannin sairaalan päivystyksestä. Pääsin akuuttityöryhmään. Hetkittäin koko perheen asiat näyttivät olevan hallinnassa. Minäkin sain uuden opiskelupaikan.

Vuoden alussa Tiian oireilu paheni. Helmikuussa hän otti yliannostuksen lääkkeitä ja joutui sairaalaan teho-osastolle, onneksi ajoissa. Olin helpottunut. Välit äitiin olivat katkenneet useita vuosia sitten, mutta nyt tuntui olevan aika antaa anteeksi.

Tiia päätti kuitenkin lähteä lopullisesti ja uuden yrityksen jälkeen hän kuoli sairaalassa.

Maailma pysähtyi. Pääsin isän kanssa kriisiryhmään. Hautajaisissa oli tyhjä olo. Äidin tapasin kappelissa ensi kertaa vuosien jälkeen. Meitä yhdisti yhteinen suru.

Kuva: Minna Lehmusjoki
Minullakin on oikeus olla onnellinen, eikä menneisyys määrittele minua.

Häpeän syvät juuret

Häpeä on seurannut minua lapsesta saakka. En ole voinut katsoa peiliin, koska olen pitänyt itseäni kokonaisvaltaisesti huonona.

Totuin kotona siihen, että asioita peitellään ja pidetään kulisseja yllä. Piti olla kiltti. Pelättiin mitä muut ajattelevat. Siitä tuli kierre. Minut määriteltiin ulkoapäin.

Kun aloin kertoa muille perhetilanteesta, minulle sanottiin, että se ei voi olla totta. Epäilin itseäni.

Olin perehtynyt psykologiaan ja tottunut hallitsemaan elämääni, mutta nyt oli myönnettävä, etten enää pärjää yksin. Otin ennen siskon hautajaisia yhteyttä HelsinkiMission Nuorten kriisipisteeseen, jossa tuttujakin oli käynyt.

Jotakin alkoi loksahdella kohdalleen keskusteluissa kriisityöntekijän kanssa. Minulla on vapautunut olo. Nyt minua kuunneltiin. Odotan psykoterapiaan pääsyä.

Häpeän juurtuessa tarpeeksi syvälle ihminen kysyy, ansaitsenko avun. Nyt olen tullut ulos häpeän kaapista ja saanut uuden näkökulman parantumiseen. Minullakin on oikeus olla onnellinen, eikä menneisyys määrittele minua."