HelsinkiMission aineettomat Aikalahjat ovat myynnissä Tuomaan Markkinoilla Senaatintorilla 8.–14.12. Aikalahjat tarjoavat eettisen ja ekologisen vaihtoehdon tavaralahjoille.
HelsinkiMissio hankkii Aikalahjoilla varoja yksinäisyyden vastaiseen työhönsä. Aikalahjan ostaja lahjoittaa jollekulle yksinäiselle HelsinkiMission vapaaehtoisen aikaa ja läsnäoloa. Hyvästä teostaan hän voi kertoa lahjan saajalle Aikalahja-kortilla.
HelsinkiMission vapaaehtoiset kokevat saavansa toisten ihmisten auttamisesta iloa ja hyvää mieltä sekä kokemuksen siitä, että toiminnalla on merkitystä apua saaville ihmisille. Sen koetaan tuovan merkitystä myös omaan elämään.
HelsinkiMission Yksinäisen aika on pitkä -kampanjalla kerätään varoja järjestön yksinäisyyden vastaiseen työhön senioreiden, nuorten ja lapsiperheiden auttamiseksi. Keräykseen voi osallistua Otto-automaateilla tekemällä käteisnoston yhteydessä 3 euron kertalahjoituksen. Keräys toteutetaan 1.12.2018–28.2.2019.
Erityisesti juhlapyhät ahdistavat yksinäisiä ihmisiä. Kun muut odottavat innolla juhlaa ja perheaikaa, yksinäisellä ei ole ketään, jota odottaa.
– Jatkuessaan päivästä toiseen yksinäisyydestä tulee kohtalonomainen, ahdistava olotila, josta yksinäinen ihminen kipeästi haluaisi päästä irti. Pitkään jatkuva yksinäisyys on vaarallista, se jopa lisää kuolemanriskiä, sanoo HelsinkiMission toiminnanjohtaja Tuula Colliander.
HelsinkiMissio kutsuu peruskoulujen 5.–9. luokkien oppilaat päivätyökeräykseen yksinäisten vanhusten ja nuorten auttamiseksi.
Keräyspäivänä koulun tai luokan oppilaat tekevät palkkatyötä ja lahjoittavat palkkansa hyväntekeväisyyteen. Koulu tai luokka voi itse päättää keräyksen ajankohdan ja valita keräyskohteeksi vanhusten, nuorten tai molempien ryhmien auttamisen.
HelsinkiMissio hakee kuukausitukijoita pääkaupunkiseudun lisäksi myös muissa kaupungeissa. Varainhankintatyötä tekevät järjestön face to face -varainhankkijat eli feissarit.
Feissarin tehtävänä on kohdata ihmisiä kaupungin kaduilla ja asuinalueilla. Työssään feissari tarjoaa ihmisille mahdollisuutta ryhtyä kuukausitukijaksi ja vähentää siten yksinäisyyttä HelsinkiMission kautta.
Tanssitaiteilija Hanna Brotherus liikuttaa kaupunkilaisia avoimissa Herätysliike-työpajoissa elo-syyskuussa Kansallisteatterissa. Aloita keskiviikkoaamusi Brotheruksen inspiroivassa seurassa – tule sellaisena kuin olet!
Muistatko sitä lapsena koettua tunnetta vatsapohjassa, kun aamulla silmiä avatessa muistit, että on syntymäpäiväsi tai jouluaatto? Kun nuorena silmäilit välitunnilla ihastustasi? Tai menit huvipuistoon, istuit sen ensimmäiseen laitteeseen ja hymyilit odotukselle, että hui, kohta lähtee ja lujaa! Pysähdyit hymyillen katsomaan kirkasta taivasta perhoset vatsassasi. Milloin viimeksi olet tuntenut sillä tavalla? Puhdasta iloa, vapautta ja olemassaolon riemua?
Muistan, kun olin pienenä äitini kanssa kaupan parkkipaikalla ja vanhalla naisella oli mustat vaatteet, hattu ja huntu kasvoillaan. Äitini vastasi uteluuni, että se oli suruhuntu. Merkki siitä, että nainen oli menettänyt läheisensä. Se herätti minussa hämmennystä, mutta myös kunnioitusta. Miten suuri voi suru olla, että haluaa kätkeytyä ihmisten katseilta.
Mummoni kuollessa oma äitini mietti korulippaalla pitkään surunapin laittamista. Hautajaisissa näin sen hänen mekossaan, mutta sitten hän jätti sen pois. Mietin, että liittyikö surun ilmaisuun häpeää. Että, jos se kestää liian pitkään, on jotenkin heikko. Ihmiselle lienee tyypillistä asettaa itselleen määräaikoja ja tavoitteita. Elämän pirtaan kun ei nyt vain sovi pysähtyä.
Tapasin taannoin ihmisen. Hän pohti – monen meistä tavoin – kysymystä siitä, kuka ja minkälainen hän on. Hän kertoi olleensa lähestulkoon koko elämänsä yksin.
Päässäni kaikuivat opit lukion psykologian tunneilta ja yliopiston tenttijärkäleistä: ”Ihmisen identiteetti rakentuu vuorovaikutuksessa.” Mutta minkälaiseksi minuutemme muodostuu, jos identiteettimme rakentumisen ehtona olevat ”ihmispeilit” ja vuorovaikutus puuttuvat? Tai mitä jos nuo peilit muistuttavat Linnanmäen Vekkulan peilejä, joissa minäkuva näyttäytyy epätodellisena ja ristiriitaisena, jatkuvasti muuttuvana?
Minkälaiseksi minuutemme muodostuu, jos olemme muille näkymättömiä? Samaan aikaan olemassa ja olemattomia.
Satoi vettä, kaatamalla. Työmatkapyöräilijän unelma. Ei auttanut muu kuin sonnustautua kokovartalo-goretexiin ja hypätä reippaasti satulan selkään.
Pyöräväylillä ei ollut tungosta. Huppu silmillä sysäsin pyörää liikkeelle valojen vaihtuessa vihreiksi. Kuulin vieressäni huolestuneen kanssamatkustajan huudahduksen: ”Varo!”
Nostin katseeni ja ehdin juuri pysäyttää liikkeen ennen kuin olisin luisunut vilkut päällä huristavan poliisiauton alle. Säikähdyksen ja helpotuksen siivittämänä jatkoin matkaani toivoen, että henkilö kuuli sopertelevan kiitokseni. Toivoin, että hänelle tuli tapahtuneesta vähintäänkin yhtä hyvä mieli kuin minulle.
För en tid sedan läste jag en intressant artikel om den brittiske hjärnkirurgen Henry Marsch. Han berättade om sitt krävande jobb, sin fru, sitt samarbete med kolleger. Jag rev ut artikeln som pryddes av en stor bild av Marsh.
Urklippet låg vid min säng och varje morgon studerade jag hans ansikte, främst hans panna som var full av rynkor på längden och på tvären. Ett rutverk av rynkor som fortsatte ner mot munnen och halsen och som innehöll nyfikenhet, åldrande, karaktärsdrag. Ett sympatiskt och tilltalande erfaret ansikte.
Jag har fått en hyresgäst. Det är en kvinna med hög röst, bestämda åsikter, ivrig tv-tittare, anlag för narkolepsi (jag hittar henne ofta sovande på min säng), en person som skriver listor om de mest triviala saker. Uppenbarligen har hon dåligt minne och måste påminna sig själv om att äta, promenera, lyssna på nyheterna i radio.
Nu har hon försatt sig i verkligt trångmål som påverkar både hennes och mitt humör. Hon har köpt sig en ny dator, som om den gamla inte varit tillräckligt fin för henne. Det var den förstås inte heller, den krånglade och bråkade och hon lärde sig en massa svärord på kuppen.
Jag är besatt av en orosande som springer omkring i min kropp, klättrar på ryggraden, kittlar mig under fötterna, rör om i mitt huvud som om den var vispen i gröten. Jag har inte bjudit in den. Jag föddes med den.
Den vaknar före mig på morgonen. När jag vaknar sitter den på min bröstkorg, blockerar andningen och gnuggar händerna. ”Är det inte något du har glömt?” frågar den illvilligt. ”Hade du inte lovat någon att vakna i tid idag, så att ni skulle hinna träffas på stan? Eller var det på bio ni skulle gå? På en tidig föreställning? Om du skyndar dig riktigt ordentligt så kanske du hinner.”
Jag minns dina signaler helt stumma
Hur jag tystades ner till noll minus allt
Och att du krävde min skamskit
För att ömsa mig bit för bit tusenfalt
Då jag var mindre fanns det många emotionella yttringar som länge förblev främmande företeelser för mig. Jag minns hur jag hängde i trappräcket vid källaringången till vårt hus och grubblade över stress. Hur kändes huvudvärken som så många vuxna, speciellt mammor, så ofta led av? Jag knep ihop ögonlocken till små skrutt och pressade alla kroppens muskler för att skapa ett enormt lufttryck i huvudet. Den eftersträvade värken uteblev. Istället blev jag bara yr och plommonröd i ansiktet. Sedan gick jag in och åt en smörgås.
Aiemmin neljästi vuodessa ilmestynyt HelsinkiMissio-lehti on uudistunut #Myötätuntouutisia-verkkolehdeksi. Lue verkkolehteä helsinkimissio.fi/myotatuntouutisia
HelsinkiMissio järjestää muutaman matkan vuodessa. Italian Assisissa on järjestetty kesäseminaari jo useiden vuosien ajan.
Lisäksi järjestämme Viroon matkoja kerran vuodessa. Luennot, opastukset, keskusteluryhmät, musiikki ja yhteiset tilaisuudet kuten aamuviritykset tai illanvietot tekevät matkasta monella tavalla rikastuttavan kokemuksen.
Osa matkojen tuotosta käytetään yksinäisten vanhusten auttamiseen.
