Erityisoppijoiden musiikkiopistosta Savoy-teatterin lavalle

Noel Sirén opiskelee Musiikkikeskus Resonaarissa rumpujen soittoa itselleen sopivaan tahtiin. Täällä ollaan tosissaan mutta ei vakavissaan, kuvailee hänen opettajansa Petri Sämpi.

Perjantaina iltapäivällä suuren kulosaarelaisomakotitalon pihassa on ensin hiljaista. Sitten tulevat taksit. Niitä on jonoksi asti, ja niistä purkautuu kohta lapsia, nuoria ja aikuisia, Musiikkikeskus Resonaarin oppilaita.

Noel Sirén, 27, on ehtinyt jo taksista sisälle talon alakertaan ja asettunut bändiluokkaan tablettinsa ja kuulokkeidensa kanssa. Hän on tullut Lyhty ry:n mediatyöpajasta ja odottaa rumputuntinsa alkua.

Resonaarin talo, joka todella on kotia muistuttava omakotitalo, on hänelle tuttu. Sirén on käynyt rumputunneilla parikymmentä vuotta. Lisäksi hän laulaa Resonaarissa Uusi hevi -bändissä.

Rumpujensoitosta Sirén muistaa haaveilleensa jo pienenä Noelina.

– Nyt isompana Noelina mä tiedän, että rummut on mun lempijuttu.

Räätälöity opetus on lähtökohta

Musiikkikeskus Resonaari täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Se on vuoden 2020 alusta ollut musiikkiopisto, joka tarjoaa taiteen perusopetuksen laajan oppimäärän mukaista opetusta. Kuten mikä tahansa musiikkiopisto siis, paitsi että oppilaat ovat erityisiä: niitä, joille muissa musiikkiopistoissa opiskelu on vaikeaa tai mahdotonta.

Resonaarin noin 300 oppilaasta monella on kehitysvamma tai jokin neuropsykiatrinen diagnoosi.

– Hakijat ovat nykyään pääosin ala- ja yläkouluikäisiä, kun ennen oli enemmän täysi-ikäisiä, kertoo Resonaarin opetuksen tiimivastaava Petri Sämpi.

Opettaminen on hänen mielestään samanlaista täällä kuin muuallakin, mutta jokaisen oppilaan opetus suunnitellaan automaattisesti yksilöllisesti. Tarpeet ovat hyvin vaihtelevia. Monilla tunneilla apuna ovat kuvionuotit, joiden avulla soittamiseen pääsee kiinni ,vaikka perinteisten nuottien lukeminen olisi vaikeaa.

– Usein pedagogiset kaaret ovat täällä pidempiä kuin muualla. Yhdessä aiheessa pysytään kauemmin, Sämpi toteaa.

Omaleimaista on sekin, että täällä niin opettajat kuin oppilaat ovat tottuneet monenlaiseen. He eivät hämmästele mitään tai ketään.

Bändiluokan ovi on raollaan.

Hulvatonta menoa rumputunnilla

– Noel Sirén, asento! huutaa Petri Sämpi, kun astuu sisään.

Hän on varoittanut toimittajaa etukäteen: opettajan ja hänen rumpuoppilaansa huumori on hurttia. Ja tykitys todella alkaa heti. Vitsejä, kiusoittelua ja hulvatonta sanailua seuraa sellaisella tahdilla, ettei ulkopuolinen pysy perässä.

Sirén malttaa kuitenkin asettua rumpusetin ääreen. Sämpi auttaa asettelemaan jalat sopivasti ja etsii käsiin oikeanlaiset kapulat. Sirén kertoo käyneensä Ultra Bran keikalla ja luettelee kappaleita, joita siellä kuuli.

– Oliko hyvä keikka, Sämpi kysyy ja Sirén myöntelee.

Sitten alkaakin tauoton harjoitus. Nuotteja ei näy missään, mutta Sirén nappaa komppeja opettajansa mallista. Monta kertaa hän innostuu hakkaamaan rumpuja niin, että Sämpi nostaa kätensä: Nyt lähti laukalle! Hiljaisuusmerkki!

– Senkin roisto, lohkaisee Sirén silloin opettajalleen ja nauraa perään. Sämpi kuittaa, että oppilas on pihalla kuin lumiukko. Lisää naurua. Sirénin keskisormi nousee, mutta opettaja nostaa kämmenensä peiliksi: solvaus kimpoaa takaisin.

Samalla koko ajan opitaan, soittamista ja vähän elämääkin. Foo Fightersin Times Like These on harjoittelussa vasta toista kertaa, mutta Sirén onnistuu jo vaihtamaan tahtilajia.

– Hyvä Noel, ei oo tämä komppi mennyt ennen, Sämpi kehaisee.

Esiintyä saa, mutta pakko ei ole

Useimmat resonaarilaiset käyvät soittotunnilla kerran viikossa. Sen sanelee jo taksikyytien saatavuus. Opetuksesta puolet on ryhmätunteja, puolet yksilöopetusta. Osa oppilaista käy Noel Sirénin tavoin molemmissa.

– Usein juuri näin, että he käyvät tietyn instrumentin yksilötunnilla ja bändissä soittavatkin jotakin muuta. Kaikenlaiset kombot ovat mahdollisia, Petri Sämpi sanoo.

Esiintymiset ovat resonaarilaisille arkea kuten muillekin musiikkiopistolaisille. Omia konserttitapahtumia on 30–35 vuodessa. Lukukauden päätteeksi on aina soittajaiset, joihin osallistumiseen kaikkia kannustetaan mutta ei pakoteta. Idea on, että täällä soittoharrastus ei jää kiinni mistään, mikä voidaan ratkaista – ei siis edes sosiaalisten tilanteiden pelosta.

– Joidenkin kanssa ”soittajaiset” on kauden viimeinen soittotunti, jota vanhemmat tulevat kuuntelemaan. Se on tarpeeksi jännittävää, Sämpi kertoo.

Seuraavaksi Savoy-teatterin lavalle

Noel Sirén innostuu esiintymisestä tavallisella rumputunnillakin.

– Voisiko täällä olla sellainen kannustus, että Noo-el, Noo-el, Noo-el, pyytää Sirén ja katsoo toimittajaa kohti.

Tottahan toki. Täällä ei tarvitse kenenkään istua siivosti ja hiljaa. Sirén tosin tarkentaa, että rumpusetin takana ryhdin on oltava hyvä ja keskittymisen niin ikään.

– Jos olen väsynyt, kiusaan Peteä enemmän, hän sanoo.

Sirén harjoittelee soittamista väillä kotonakin, sillä kellarissa on rumpusetti.

– Soitan siellä mun biisit ja sitten tulen portaita ylös mun huoneeseen. Sitten kello on sen verran että on aika mennä katsomaan Vain elämää ja niin pois päin, hän selittää.

Resonaarissa parasta on Sirénin mukaan se, että ”tää meidän Pete on niin pesulias”. Uudissana merkinnee jotakin hykerryttävää, sillä Sirén nauraa selittäessään.

Rumputunti on lopuillaan, kun Petri Sämpi muistuttaa, että Sirénillä on edessään keikka. Resonaari soi -konsertissa 16. syyskuuta hän laulaa Savoy-teatterin lavalla J. Karjalaisen kappaleen Oi mikä ihana ilta.

– Siellä et ole rumpusetin takana, niin saat huudattaa yleisöä kunnolla ja olla tähti, Sämpi opastaa.