×
HelsinkiMissio käyttää evästeitä varmistaakseen mahdollisimman hyvän käyttökokemuksen. Jatkamalla sivustomme käyttöä hyväksyt käyttöehdot ja evästeiden käytön. Lue lisää ›
Hyväksy

"Olin 40 vuotta kuin kävelevä sisällissota"

#Myötätuntouutisia

"Olin 40 vuotta kuin kävelevä sisällissota"

Kuva: Esko Jämsä

Hoitamaton masennus jäyti vuosia Leena Tynnilää. Senioripysäkki-ryhmä opetti hänet kunnioittamaan itseään.

Kaiken kattava masennus hiipi espoolaisen Leena Tynnilän elämään työuupumuksen kautta. Hän työskenteli päiväkodissa, jossa venyttiin vuosia ilman sijaisia. Kerran saatiin kannustukseksi kuukauden ylimääräinen palkka.

Sitten vielä menetyksiä lähipiirissä, itsesyytöksineen. Tynnilä joutui kolmen kuukauden uupumislomalle.

Palatessa hänet ohjeistettiin tylyiltä kuulostavin neuvoin: Yritä muistaa, ettet ole korvaamaton. Älä tee itsestäsi liian tärkeää lapsille. Tunteet syrjään, niin hommat hoituvat.

– Tuli olo, että näillä eväillä en voi tehdä työtä kunnolla.

Seurasi lyhyehkö loppusuora työelämässä. Voimia vei masennuksen ohella myös muu sairastelu, migreeni, sydänoireet ja kulumaviat sekä fibromyalgia. Eläkepäätös tuli nopeasti, Tynnilä oli silloin 50-vuotias.

Putosin syvälle

Tynnilä ei jäänyt sohvalle makoilemaan vaan ryhtyi etsimään apua masennukseen. Hän meni seurakunnan vertaisryhmään ja veti myös itse ryhmää. Hän tutki tunteitaan maalaamalla sisäisiä värejä Työväenopistolla.

Vakava uupumus -diagnoosi tuli kolmesti, hoidoksi masennus- ja unilääkkeitä. Pahimmillaan hän oli sellaisessa lääketokkurassa, että pelkäsi katsoa peilistä turvonneita kasvojaan. Ei jaksanut kävellä edes kotipihalle.

– Itsemurha-ajatukset häilyivät mielessä. Jumalassa riippumalla selvisin hengissä.

Vinkki terveyskeskuksen sairaanhoitajan vastaanotolla oli käännekohta.

– Viimeisellä käyntikerralla hoitaja sanoi, että teet itse paljon töitä, minulla ei ole sinulle annettavaa. Saman tien hän ehdotti, että ottaisin yhteyttä HelsinkiMission Senioripysäkki-ryhmään.

Tynnilä lähetti välittömästi sähköpostia, pääsi haastatteluun ja sitä tietä terapeuttiseen pienryhmään.

Ääneen puhuminen helpottaa

Turvallinen, armollinen, hyvä. Näin Leena Tynnilä kuvaa Senioripysäkki-ryhmää.

Sai puhua luottavaisesti samaan ikäryhmään kuuluvien kanssa. Sanotut asiat jäivät huoneen seinien suojaan.

Kuva: Esko Jämsä
Vaietut asiat hylkäämisineen voivat saada mielessä hurjat mittasuhteet, jos niitä jää yksinään pohtimaan.

Vertaisryhmästä sukeutui risteyspaikka. Vaihtoehtoja oli kaksi: syvemmälle suohon uppoaminen tai kapuaminen kuivalle maalle.

– Ääneen puhuminen oli paras lääke. Sain rohkeutta puhua siitä, mitä koen, tunnen ja aistin. Itkin ryhmässä surua, jota en aikaisemmin voinut häpeän tähden surra. Yksi vaikea asia oli sisareni väkivaltainen kuolema.

Tynnilä kiittää ryhmäläisiä.

– Yhdessä koottiin välineitä itselle ja samalla toisen työkalupakkiin.

Keskustelujen avulla itsetunto vahvistui.

– Ymmärsin, että olen arvokas. Opin rakastamaan ja kunnioittamaan itseäni. Harjoittelin myös rajojen panemista, Tynnilä luettelee.

Hän on ollut naimisissa pian 50 vuotta, toisen puhumattoman suorittajan kanssa, hän naurahtaa.

– Nykyisin mies antaa tunnustusta, että sinähän panet jo hanttiin. Minä puolestani muistutan häntä, etteivät tekemiset karkaa, jos välillä rentoutuu.

Herkkä lapsi vailla syliä

Leena Tynnilä eli lapsuutensa viiden sisaren parvessa, kilttinä lapsena, herkkänä kuin imupaperi, toisia hoivaten.

– Olin ulkonaisesti iloinen, mutta surumielinen, hylätty lapsi. Kesällä leikin kodin lähellä olevalla hautausmaalla.

1940- ja 50-luvulla vanhemmilla oli omat huolensa. Heille ei sanottu vastaan. Äiti sairasteli, eikä häneltä riittänyt syliä pesueelleen. Ylihygieenisyyden hän siirsi lapsiin, huoliteltu ulkonäkö on Tynnilälle lapsuuskodin peruja.

 – Sinusta ei päällepäin huomaa, että kärsit mielenterveysongelmista. Näin minulle on joskus sanottu.

Puolensa pitäminen ei ole helppoa itseltään vaativalle, helposti haavoittuvalle.

– Se meni alussa kärjistämiseksi, kun teki mieli sanoa kaikelle ei.

Toipumiseen on kuulunut jopa hemmottelua. Yhden siskon kanssa lähdettiin kylpylään, otetiin hoitoja, maattiin vuoteella vierekkäin ja tutustuttiin toisiimme.

Hyväksytäänkö minut tällaisena?

Auktoriteetit ja niiden pelko kapeutti aikaisemmin Leena Tynnilän elämää, mikä teki hänestä aran, kun piti esittää omia näkemyksiä. Se haittasi seurakuntaneuvostossakin, jossa hän toimi luottamushenkilönä.

– Mitätöin itseäni ajatellen, ettei minulla ole annettavaa. Ajan mittaan huomasin, että mielipiteitäni kuunneltiin siinä kuin muidenkin.

Vähitellen hän on harjaantunut, suun avaaminen yhtiökokouksessa onnistuu jo. Vanhat kysymykset, tykätäänkö minusta, joudunko hylätyksi, eivät enää määrää elämää.

Uusi tärkeysjärjestys

Suvussa lymyillyt masennus. Äidin sairaus. Oma synnytyksenjälkeinen masennus, johon ei takavuosina kiinnitetty juuri huomiota. – Liian paljon asioita, joita ei osannut käsitellä.

– Olin 40 vuotta kuin kävelevä sisällissota, Tynnilä kuvaa.

Nyt hän opettelee hissukseen laittamaan asioita uuteen tärkeysjärjestykseen.

– Jos tuntuu etten jaksa lähteä mihinkään, en lähde.

Mitä masennuksen käsittely antoi?

– Ymmärryksen, ettei elämä mennyt hukkaan vaikeiden kokemusten takia. Kun niitä on käsitellyt, niistä tuli uusi mahdollisuus. Päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus.