×
HelsinkiMissio käyttää evästeitä varmistaakseen mahdollisimman hyvän käyttökokemuksen. Jatkamalla sivustomme käyttöä hyväksyt käyttöehdot ja evästeiden käytön. Lue lisää ›
Hyväksy

Valonsäde, joka karkottaa yksinäisyyden

#Myötätuntouutisia

Valonsäde, joka karkottaa yksinäisyyden

Valonsäde, joka karkottaa yksinäisyyden
Kuva: Jani Laukkanen

– Roosa toi elämääni ja kalenteriini jotakin, mitä odottaa, Pirkko Päivärinta sanoo.

– Me nauretaan paljon, mutta on myös itketty, Päivärinnan tukihenkilö Roosa Viitanen kertoo.

Kaksikko hurauttaa haastattelupaikalle taksilla. Kun Pirkko Päivärinta, 90, nousee autosta, Viitanen, 20, auttaa, tarttuu kainalosta ja tukee kulkemista, etenkin rapuissa. Istuttaessa kahvipöytään istumajärjestys hoidetaan niin, että Päivärinta kuulee kunnolla muita.

– Yksi puhelinsoitto. Siitä se alkoi. Sen jälkeen elämään on tullut paljon hyvää ja lämpimiä tunteita, Päivärinta kertaa parin vuoden takaista käännettä elämässään. Hän sai HelsinkiMissiosta tukihenkilökseen Roosa Viitasen.

Ikäeroa on 70 vuotta, mutta se ei häiritse, päinvastoin.

– Ei jännittänyt kun tapasimme ensi kertaa. Tuli olo kuin olimme ennestään tuttuja.

– Roosa  on jo ovella kuin valonsäde, tuulahdus elävästä elämästä. Aina tavatessa halataan.

Vanhusten itsemurhat herättivät

Nuoria askarruttavat nykyisin ennen kokemattomat huolet, ykkösenä ilmastonmuutos, joka myös Roosa Viitasta mietityttää. Tämän uhan edelle kiilasi kuitenkin lähempänä oleva, piiloon jäävä haaste, ikääntyneiden yksinäisyys. Sen toi konkreettisesti esiin HelsinkiMission kampanja, joka paljasti vanhusten korkeat itsemurhaluvut.

Tutustuttuaan sen jälkeen tarkemmin HelsinkiMissioon Roosa teki päätöksen.

– Minulle sopii järjestön tapa auttaa. Näin minusta tuli Pirkon tukihenkilö.

Päivärinnan kanssa hän on katsellut omaakin elämäänsä uusin silmin.

– Olen saanut kasvaa rauhan aikana, ja asiat ovat muutenkin hirveän paljon paremmin kuin ennen. Tästä kiitos kuuluu kaikkein vanhimmalle sukupolvelle.

Tällä hetkellä Roosa tekee töitä ravintolassa. Tukihenkilötapaamiset hän säätää työvuorojen mukaan, yleensä on tavattu pari kertaa kuukaudessa. Kun hän oli pidempään matkoilla, ja poti siitä huonoa omaatuntoa, äiti hoiti käynnit Päivärinnan luona.

Kuva: Jani Laukkanen
Tukihenkilönä oleminen ei vaadi kuin halua kuunnella. Palkaksi saa iloa ja kiitollisen mielen, Roosa Viitanen sanoo.

Mistä kaikesta keskustellaan kahvittelujen lomassa?

– Pirkon lapsuudesta, vanhemmista, siskoista, sota-ajasta ja Helsingin muuttumisesta, mikä on meille kahdelle helsinkiläiselle yhteinen asia.

Päivärinta lisää, että taiteesta ja näyttelyistä puhutaan paljon. Taidenäyttely on menolistalla.

Maalaaminen oli rakkain asia

Helsinkiläissyntyinen Päivärinta opiskeli nuorena oikeustiedettä ja teki päivätyönsä Kelan palveluksessa. Sydämenasia oli nuoresta asti maalaaminen, jolla ei kuitenkaan olisi tullut leipä pöytään.

– Jo pikkutytöstä näin asiat ja maailman kuvina. Ei tarvinnut kysyä äidiltä, mitä teen. Aika kului kun katseli ympärilleen.

Työelämästä jääminen oli perheettömälle iso muutos, sillä sukulaiset, joille olisi liiennyt enemmän aikaa, olivat kaukana. Muiden elossa olevien rivit alkoivat harveta, puhelinkaan ei soinut entiseen tapaan. Vuosien vieriessä piti jättää urheilu, retket ja isän perintönä elämään tullut järjestötoiminta, niin Tunturilatu kuin SPR sekä seurakunnan riennot.

– Siihen ei totu, ettei ole entiseen tapaan tekemistä. Televisiouutiset seuraan kuitenkin aina ja viittomakieliset uutiset.

Koti kerrostalossa on rauhallinen, meri välkehtii lähellä ja vuodenaikojen vaihtelua voi seurata ikkunasta, kun kävelemään ei enää jaksa kuten nuorempana.

Menneenä kesänä juhlittiin kotikulmilla Päivärinnan 90-vuotispäiviä. Pöytä notkui herkuista, Roosa toi juhliin omia leipomisiaan.

Minne unohtui kiitollisuus?

– Kyllä jännitti mennä ensi kertaa ihan vieraan ihmisen kotiin, Roosa Viitanen muistelee ensi tunnelmiaan Päivärinnan oven takana.

Juttuun tultiin hyvin. Aluksi tutustuttiin kaikessa rauhassa toisen taustoihin. Nyttemmin tukihenkilösuhde ei ole velvoite vaan muuttunut ystävyydeksi.

Tulevaisuuden toiveet käyvät samaan suuntaan.

– Enemmän tulisi nähdä kiitollisuuden aiheita. Ja taiteen kauneutta, Pirkko Päivärinta huokaa.

Roosa Viitanen myötäilee. – Turhaan katsotaan asioita negatiivisuuden kautta, vaikka ihan hyvin pärjätään.

Tukihenkilönä oleminen ei vaadi kuin halua kuunnella. Palkaksi saa iloa ja kiitollisen mielen, Roosa Viitanen sanoo.

Auta kanssamme yksinäisiä senioreja, nuoria ja lapsiperheitä. Lahjoita nyt.