Miksi hiljainen hyväntekijä maksoi matkani Lappiin?

Elimme yhdeksänkymmentälukua Helsingissä, kun päiväkodissani meille lapsille kerrottiin, että tekisimme yhdessä perheinemme matkan Lappiin. Ennen kuin kerkesin matkasta edes innostumaan, äitini teki minulle selväksi, ettei suurperheellämme olisi siihen varaa emmekä täten olisi lähdössä mukaan. Kuuntelin aamunavauksissa lisää matkasta ja suruni kasvoi muiden innostuksen noustessa. Lapsena oli vaikea ymmärtää, saati sitten selittää ystävilleen, miksi joillain lapsilla on enemmän mahdollisuuksia kuin toisilla.  

Eräänä päivänä kuitenkin äidilläni oli erityisen iso hymy huulillaan: pääsisimme koko suuri perhe Lapin-matkalle. Päiväkodin omisti ystävällinen taho, joka ymmärsi perheemme vaikean tilanteen ja halusi siitä huolimatta, että pääsisimme nauttimaan lomasta. Tämä tuntui lottovoitolta, jota en ole koskaan unohtanut. 

Meille lapsille tehtiin selväksi, että tämä oli meidän perheemme ja päiväkodin välinen asia eikä muille tulisi asiasta mainita, ettei kukaan tulisi kateelliseksi. Mietin jo silloin, miksi joku haluaisi kustantaa suuren perheen lomamatkan ilman että kuuluttaisi kaikille hyvästä teostaan; ilman että kenellekään tarvitsisi kumartaa.

Köyhyys on lapselle vaikea kokemus, jota värittää tunne ulkopuolisuudesta ja erilaisuudesta. Sitä kokemusta ja siihen liittyviä ilmiöitä eivät monesti ymmärrä tai osaa kohdata lapsen ympärillä olevat aikuiset, puhumattakaan muista lapsista. Se, että joku ymmärsi, oli tärkeää.

Jälkikäteen mietin, mitä olisikaan voinut tapahtua, jos olisin jäänyt päiväkotiin muiden matkatessa Lappiin. Siinä missä jokainen ulkopuolelle jätetyksi tulemisen kokemus elämän aikana voi vähentää myötätuntoa ja lisätä katkeruutta, voivat pienetkin vastaanotetut myötätunnon muruset lisätä uskoa muiden hyvyyteen ja halua olla hyvä myös muille. 

Myötätunto lisää myötätuntoa 

Oma polkuni siitä viisivuotiaasta, jota ei jätetty yksin kaupunkiin, johti monien mutkien kautta yksinäisyystyön asiantuntijaksi HelsinkiMissioon, missä tuen pitkittyneestä yksinäisyydestä kärsiviä asiakkaita irti ulkopuolisuuden tunteesta ja kohti myötätuntoisempaa näkemystä itsestä ja muista. Työtarjouksen saatuani kolme vuotta sitten soitin äidilleni kertoakseni uudesta työstäni. ”HelsinkiMissio!” hän naurahti iloisesti. ”Heidän ansiostaan pääsimme koko perhe Lappiin silloin aikoinaan.” Kävi ilmi, että vanhan päiväkotini oli omistanut järjestö nimeltä Kaupunkilähetys – myöhemmältä nimeltään HelsinkiMissio.  

Täällä työskennellessäni olen huomannut, miten monella meistä onkaan samankaltaisia, henkilökohtaisia tarinoita – tarinoita oman tai tutun perheen nuoresta, jota työntekijä kannatteli läpi haasteiden, joista olisi ollut lähes mahdotonta selvitä yksin; tarinoita lähipiirin seniorista, jonka viimeisille vuosille tarjottiin naurua ja seuraa; sekä tarinoita siitä kuinka oman lapsen sairastuessa, perhettä ei jätetty pärjäämään yksin vaan lähellä oli HelsinkiMission vapaaehtoisen tuki.  

HelsinkiMissiossa tiedetään, että kaikki tarvitsevat välillä apua, mutta ennen kaikkea, että jokainen on auttamisen arvoinen.  

Historiallinen järjestömme on ollut olemassa pidempään kuin kukaan meistä ja tänä vuonna juhlimme myös niitä tarinoita, joita emme ole ehkä koskaan kuulleet tai tule kuulemaan. Juhlimme jokaista pienintäkin myötätunnon murusta, jonka työntekijämme ja vapaaehtoisemme ovat polullensa jättäneet ja siten vaikuttaneet ympäröivään maailmaamme. Tänä vuonna juhlimme myötätuntoa, joka on levinnyt yhdeltä ihmiseltä toiselle jo 140 vuotta ja yhä vain jatkaa leviämistään.