Puolison ja tyttären menetyksen jälkeen Eila löysi avun Senioripysäkiltä

Eila Lehtonen on selvinnyt raskaista menetyksistä etsimällä vertaistukea. Viime keväänä arkea kannatteli HelsinkiMission Senioripysäkki-ryhmä.

Eila Lehtosen, 85, kotia vantaalaisessa palvelutalossa koristavat puolison ja tyttären kuvat. Niiden kautta he ovat mielessä koko ajan, jos muutenkin. Hyllyjä kansoittaa puolison mittava koristenorsukokoelma.

– Muutaman norsun annoin kiitokseksi ystäville, jotka olivat auttamassa muutossani tänne, Lehtonen sanoo.

Lehtonen menetti tyttärensä 25 vuotta sitten. Puoliso kuoli yllättäen kolme vuotta sitten lähes viidenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen. Lehtosen toimintakyky aleni puoleksi vuodeksi rajusti. Samalla piti etsiä uusi, pienempi asunto – tämä, jonne Lehtonen ei vieläkään ole täysin kotiutunut.

– Edelleen tuntuu yksinäiseltä asua yksin, varsinkin iltaisin, hän sanoo.

Muiden kanssa juttelu tarjoaa oivalluksia

Eila Lehtonen on tottunut selviämään vaikeista tilanteista elämässä ryhmätoiminnan kautta. Kun pahin pelko käy toteen, hän kieltäytyy kääntymästä sisään päin ja etsii elämäänsä vertaisia – tai ylipäänsä ihmisiä, joiden kanssa jakaa asioita. Hänellä on kokemusta monenlaisista sururyhmistä ja ystäväpiireistä.

Kun Lehtonen viime keväänä huomasi, että hänen alakerrassaan, yhteisötoimintaa tarjoavassa Havurastissa, alkaa HelsinkiMission Senioripysäkki-ryhmä, hän tiesi heti haluavansa mukaan.

– Kun juttelee muille, siinä avartuu ja tekee oivalluksia, Lehtonen sanoo.

Senioripysäkki oli hänelle tuttu juttu – hän oli saanut sen kautta keskusteluapua jo tyttären kuoleman jälkeen.

– Tunsin silloin olevani masentunut, ja lääkärillä oli tarjota vain pillereitä. Senioripysäkin kautta sain ammattihenkilön, jonka kanssa kävin keskustelemassa pitkän aikaa, Lehtonen muistaa.

Teemat auttavat aloittamaan keskustelun

Senioripysäkki-toimintaan kuuluvat sekä yksilökeskusteluapu että 5–8 henkilön keskusteluryhmät. Ne eivät ole sururyhmiä, vaan sopivat kaikenlaisissa elämäntilanteissa oleville yli 60-vuotiaille. Eila Lehtonen on kokenut, että osallistujien monipuolisuus on hyväksi. Hänkin on saanut uusia näkökulmia ja erilaista ajateltavaa.

– Minulla ei oikein enää ole sukulaisia, joiden kanssa jakaa tällaisia asioita, hän sanoo.

Senioripysäkki-ryhmä kokoontuu viikoittain. Havurastiin osallistujat tulivat lähialueilta.

Jokaisella kerralla oli oma keskusteluteemansa: pettymys, anteeksianto ja rakkaus esimerkiksi. Lehtosen mielestä keskustelun aloittaminen oli teemojen ansiosta helppoa.

– Olen kyllä muutenkin aika avomielinen ihminen enkä hirveästi jännitä asioistani kertomista.

Senioripysäkki tarkoitti Lehtoselle ryhmää, joka luotsasi taas yhden kevään elämää eteenpäin. Sellaisessa tarkoituksessa kaikki ryhmät hänen elämässään toimivat, ja siksi hän osallistuu niihin mielellään.

– Viime keväänä odotin aina maanantaisin Senioripysäkkiä.

Vapaaehtoinen kaveri tuo helpotusta

Joka aamu Eila Lehtonen herää aikaisin, kuuntelee aamuhartauden ja napsauttaa television päälle. Arki kuluu ryhmissä ja vapaaehtoistöissä, mutta viikonloput ovat yksinäisiä. Paljon aikaa menee tietokoneella. Lehtonen kirjoittaa koneella päiväkirjaa ja haeskelee netistä milloin mitäkin.

Välillä tietokone ja puhelin aiheuttavat sellaisia pulmia, joihin Lehtonen tarvitsisi apua. Tänä syksynä hän on saanut elämäänsä HelsinkiMission kautta vapaaehtoisen kaverin, nuoren miehen, jolta hän toivoo apua myös laitteiden kanssa.

– Tähän mennessä olemme käyneet kaupassa ja juoneet kahvit yhdessä, Lehtonen kertoo.

Hän on uudesta ystävästä kiitollinen, sillä hän oli toivonut sellaista jo pitkään.

– Aluksi jännitti, koska hän on mies, mutta minut puhuttiin ympäri. Olen huomannut, että yleensä elämässä kannattaa kuunnella muita.

Katkeruuden sijaan on kiitollisuus

Raskaista menetyksistä huolimatta Eila Lehtonen on aina halunnut suuntautua elämässään kohti toisia. Hän on tehnyt vuosikymmeniä vapaaehtoistyötä näkövammaisten parissa ja auttaa edelleen kerran pari viikossa yhtä pitkäaikaista tuttavaansa.

Lehtonen toivoo, että menetysten myötä hänestä itsestään olisi tullut parempi ihminen.

– En tiedä, onko niin tapahtunut, mutta ainakin osaan nykyään olla entistä kiitollisempi kaikesta, hän sanoo.

Hänen neuvonsa muille menetyksiä kokeneille on: lähde mukaan erilaisiin ryhmiin tai edes vapaaehtoistyöhön, vaikka se tuntuisi vaikealta. Lehtonen uskoo, että juuri keskustelut toisten kanssa ovat säästäneet hänet katkeruudelta.

– Olen kiitollinen siitä, että olen aina elämässäni löytänyt sellaisia paikkoja, joista olen saanut lohtua, hän sanoo.

Lehtosen puoliso kuoli kolme vuotta sitten juuri joulun alla, joten joulua hän odottaa aina hiukan jännityksellä. Sisarentytär on tähän mennessä ollut seurana joka joulu. Se on ollut Lehtoselle helpotus.

– Erityisesti jouluna olisi kurja olla yksin. En tiedä mitä tekisin ilman siskontyttöäni – ehkä katselisin vain kotona telkkaria joulunajan, hän miettii.