Elämänasenteena auttaminen

HelsinkiMission Vuoden kaveriksi valittu Irma Reijonen on selvinnyt työttömyydestä ja erosta muita auttamalla. Vapaaehtoistöissä hän on aina saanut kokea olevansa hyödyllinen.

Jos on käynyt tällä vuosituhannella HelsinkiMission Laula kanssamme -yhteislaulutilaisuuksissa, Albertin olohuoneen Neulotaan yhdessä -tapaamisissa tai seniorikahvilassa, on varmasti tavannut Irma Reijosen, 82.

Hän on se pienikokoinen, huomaavainen ja kannustava tyyppi – ei se kaikkein äänekkäin.

– Maanantain kohdalla kalenterissani on jo yli kaksikymmentä vuotta lukenut “hoilailut”. Lähdin aikanaan tuttavien vinkistä mukaan, olenhan laulunlyömä ihminen, Reijonen sanoo.

Nykyään hänellä on Kinaporin kerhosalin Laula kanssamme -tilaisuuksissa myös suntiovakanssi, kuten hän itse sanoo. Tehtävänä on jakaa laulukirjat.

– Siellä minä olisin joka tapauksessa, joten miksen sitä tekisi.

Reijonen on lisäksi toiminut kymmenisen vuotta HelsinkiMission tukihenkilönä suunnilleen ikäiselleen rouvalle.

– Alun perin autoin häntä kaupassa käynnissä, kun hänellä on sairauden vuoksi tasapaino-ongelmia. Olen itse ollut kiitollinen terveydestäni ja siitä, että voin olla hyödyksi, Reijonen sanoo.

Sellainen tuntuu olevan hänen elämänasenteensa: miksi ei auttaisi, jos voi. Siitä kiitoksena hänet valittiin tänä vuonna HelsinkiMission Vuoden kaveriksi.

Vaikeudet mahdollistivat vapaaehtoistöitä

Juvalla kasvaneella Irma Reijosella oli nuorena tätejä Helsingissä.

– He sanoivat, että tule tänne, täältä saat töitä, hän muistaa.

Reijonen oli käynyt kauppakoulun ja kauppaopiston Mikkelissä. Hänellä on elävästi mielessä alkuajat pääkaupungissa, tätien helmoissa.

– Tulin 5. syyskuuta, ja 23. päivä olin työhaastattelussa. Se tuntui pitkältä ajalta odottaa ja olin jo ihan hermona, kun mitään ei löytynyt, hän sanoo.

Lopulta Reijonen sai useitakin työpaikkoja. Hän valitsi kaupallisen alan paikan, jossa hän sai työskennellä 28 vuotta. ATK-asiatkin tulivat tutuiksi niin, että Reijonen käyttää koneita suvereenisti nykyäänkin.

1990-luvun lama kuitenkin iski työpaikkaan ja Reijonen irtisanottiin viisikymppisenä. Se kaihertaa yhä.

– Työttömyyden vuoksi elämääni jäi kuitenkin aikaa, jota on ollut hyvä käyttää vapaaehtoistöihin.

HelsinkiMissioon ne eivät rajoitu, vaan Reijonen on ollut aktiivisesti mukana myös Seniorifoorumissa ja Tuomasmessussa.

HelsinkiMission vapaaehtoiskoulutukseen hakeutumiseen 2010-luvun alussa vaikutti niin ikään yksi elämän ei-toivotuista käänteistä. Reijonen oli nimittäin mennyt viisikymppisenä ensimmäistä kertaa naimisiin (“vanhuuden höpsäyksissä”, hän kuvaa). Parikymmentä vuotta myöhemmin puoliso ilmoitti, että haluaa erota. Se oli Reijosen kristillistä arvomaailmaa vastaan.

– Mutta olen rauhaa rakastava ihminen enkä halunnut, että toinen kärsii rinnallani.

Ero tuli, ja taas jäi elämään aikaa. Vapaaehtoiskoulutus sopi siihen saumaan hyvin. Siellä sai kokea, että elämällä on merkitys ja ympärillä kannatteleva joukko ihmisiä.

Jokainen haluaa kuulua johonkin

Irma Reijonen asuu yksin Itä-Pakilassa paritalossa, jossa soi Ylen Ykkönen – puheohjelmien aikana kovemmalla, musiikin tullen vähän pienemmällä. Ulkotöistä on jo tullut liian raskaita ja se ahdisti Reijosta aika tavalla, kunnes naapurit tulivat hätiin. He auttavat nykyään nurmenleikkuussa ja ikkunanpesussa ja tuovat tarvittaessa kauppatavaroitakin.

– Ihminen kaipaa sitä, että voi kuulua johonkin. Ei tee hyvää vain olla yksin kotona.

Reijosen tärkein yhteisö on HelsinkiMissio, jossa hän on vuosien varrella tutustunut isoon joukkoon ihmisiä. Hän mainostaa mieluusti olevansa yksi järjestön vapaaehtoisista.

– HelsinkiMissiosta olen saanut ystäviä, joille voin sanoa, että pitäkääpä vähän minua silmällä, jos rupean jossain kohtaa sekoilemaan.

Toki Reijosella on myös sisaruksia – heitä on sisarusparvessa peräti seitsemän – ja heillä lapsia, joihin hän pitää yhteyttä puhelimitse, sähköpostitse ja kaukaisimpiin Skypellä. Sisarentytär on merkitty hänen edunvalvojakseenkin, jos sellaiselle tulee tarvetta. Mutta arkisimmin läsnä ovat kaverit maanantain laulutilaisuudessa ja torstain neulonnassa. Jälkimmäisessä saa usein nauraa vedet silmissä, ja samalla syntyy peittoja ja sukkia niitä tarvitseville.

– Aluksi meitä neulojia oli vain muutama, mutta porukka on vähitellen kasvanut.

Peitot ja sukat tekevät hyvää

Nyt on ollut sairautta, Irma Reijonen valittelee. Jossain vaiheessa unettomuus äityi niin pahaksi, että Reijonen heräsi joka aamuyö murehtimaan maailman menoa. Siinä eivät auttaneet hyvät neuvot “kyljen kääntämisestä” tai “mukavien asioiden ajattelemisesta”. Lopputuloksena päivätkin kääntyivät masennuksen puolelle.

– Se oli niin kamalaa, että sitä en toivoisi pahimmalle vihollisellekaan, Reijonen toteaa.
Nyt tilanne on hiukan helpottanut, mutta sairastelun vuoksi hän on joutunut luopumaan monista kiireistään. Seniorifoorumi on esimerkiksi saanut jäädä kokonaan, ja muutenkin hän yrittää tehdä asioita entistä tarkemmin oman jaksamisensa mukaan.

– Olen opetellut välillä sanomaan ei.

Neulomista Reijonen ei kuitenkaan laske työksi. Hän on kehittänyt asennon, jossa puikkoja voi heiluttaa rasittamatta jäsentäkään. Hän asettuu sängylle puolimakuulle ja tukee tyynyillä niin niskan kuin käsivarret. Sitten vain neule käsille.

– Mieluiten teen Toivon peittoja, koska niissä voi vaan tehdä oikeaa alusta loppuun, hän kertoo.
Toivon peitot ovat Uuden lastensairaalan teho-osaston pienimmille potilaille meneviä neulepeittoja, joihin Sinelli sponsoroi langat. Viime marraskuussa HelsinkiMission vapaaehtoisten tekemiä peittoja lahjoitettiin sairaalalle 97, ja tänä vuonna lapsen oikeuksien viikolla pikkupotilaat saavat taas lastin lämpöä.

Reijonen ja muut vapaaehtoiset ovat tehtailleet peittoja niin ahkerasti, että kaikki niihin varatut langat on tältä vuodelta käytetty, joten nyt Albertin olohuoneella ja Reijosen sängyllä syntyy sukkia. Villejä ja monissa väreissä loistavia, neulojien itse suunnittelemia pareja saa ostaa suoraan Olkkarilta. Verkkokaupassa taas myydään yksivärisiä lämmikkeitä.

Useampi ilta menee yhtä paria tikutessa, mutta Reijosen tämänhetkiseen elämään neulominen on sopivaa puuhaa. Samalla voi kuunnella radiota, ja joskus on televisiokin auki.

– Kantapään äiti neuvoi tekemään jo lapsena, mutta en minä mikään erityinen käsityöihminen ole ollut, Reijonen sanoo.

Väreilläkään ei hänelle ole juuri väliä; kunhan saa auttaa. Reijosen tekemät sukat ovat pääosin yhtä väriä, hillittyjä, varmoja ja – voisiko sanoa, että vaatimattomia. Vähän niin kuin tekijänsä. Tyypillistä on, että yhdessäkään hänen tekemässään sukkaparissa ei tekijän nimen kohdalla lue Irma, vaan Matilda, joka on hänen kolmas nimensä. Siis salanimi, tavallaan.

Kissa ehkä elää kiitoksella, mutta Irma Reijoselle riittää tekeminen.