Lapsen itsemurha ei unohdu koskaan

Oman tyttären menetys johti Helinä Joenperän auttamaan muita nuoria. Syntyi Nuorten kriisipiste. Se oli aivan uusi toimintamuoto Pohjoismaissa.

Tytär makasi sinisen kalvakkaana ambulanssin paareilla.

– Katsoessani siinä lastani tiesin, että vain ihme voisi hänet pelastaa, Helinä Joenperä, Nuorten kriisipisteen perustaja kertoo vuoden 1990 musertavasta kevätpäivästä. Katja-tytär menehtyi kahden viikon kuluttua lääkemyrkytykseen.

Perheensä esikoinen, lukiota käyvä Katja oli monilahjainen nuori. Vaihto-oppilasvuoden jälkeen hänellä oli masennuksen merkkejä ja hän kävi äitinsä kehotuksesta koulupsykologin luona. Se, mikä tytön mieltä pohjimmiltaan myllersi, jäi salaisuudeksi.

Viimeiset kuukaudet olivat jälkeenpäin nähtynä kuoleman valmistelua. Tyttö teki esimerkiksi suursiivouksen huoneessaan.

–  Säikähdin ja sanoin, että tämähän on kuin ruumishuone. Ehdotin, että jutellaan, johon Katja vastasi, että ”sä vaan syötät mulle niitä Nikkilän juttujasi”. Olin silloin töissä psykiatrisessa sairaalassa.

Viimeisenä iltana Katja meni aikaisin huoneeseensa. Keittiön pöydälle hän jätti lapun, jossa pyysi saada nukkua aamulla pidempään, kun ei ollut aikaista menoa.

– Kun kävin aamulla Katjan luona, hän nukkui kasvot seinään päin. Suljin ikkunan, sipaisin viileää poskea ja lähdin asioilleni.

Seuraava tapaaminen oli sairaalan ovella, jossa tyttöä kiidätettiin ambulanssista elvytykseen.

”JOKU OHJASI KÄTTÄNI”

Muutaman vuoden kuluttua Helinä Joenperä perusti Nuorten kriisipisteen. Siitä tulisi paikka, jossa nuoren hätä kuultaisiin ajoissa.

Ajatus oli itänyt mielessä jo ennen Katjan kuolemaa. Asiaa oli tuumattu naisporukassa kolmen muun ammattilaisen kanssa.

Tyttären hautajaisten jälkeen hän oli sitä mieltä, että orastava hanke saisi jäädä. Miten voisi auttaa muita, kun ei voinut pelastaa omaa lastaan?

Teologiystävä, jonka tytär oli myös tehnyt itsemurhan, sai hänet toisiin ajatuksiin. Ystävä ehdotti yhteydenottoa Helsingin kaupunkilähetyksen johtajaan Raimo Sinkkoseen.

Hahmotelma Kriisipisteestä syntyi Joenperän kynästä Pietarin-matkalla.

– Kirjoitin sen matkailuesitteen kääntöpuolelle hotellihuoneessani. Se jäi mieleen vahvana kokemuksena, kuin joku olisi ohjannut kättäni.

Aloite sai diakoniajärjestössä, nykyisessä HelsinkiMissiossa, myönteisen vastaanoton, ja toiminta päästiin aloittamaan RAY:n rahoituksen turvin.

Kriisipisteen avajaisia vietettiin 1993, ison julkisuuden saattelemana. Elettiin keskellä lamaa, avun hakijoita valui sisään ovista ja ikkunoista.

Alkuvuodet Joenperä toimi vapaaehtoisena. Päätyönään hän hoiti terveysalan yritystä. Pian tuli siirtyminen Kriisipisteen toiminnanjohtajaksi, työpäivät venyivät ympäripyöreiksi. Saatiin lisää työntekijöitä.

Yksityiselämän puolella rysähti: tuli avioero. Laatiessaan työvuorolistoja viikonloppuina Joenperä kysyi itseltään: olenko aivan hullu?

Kriisipisteen jälkeen hän johti Ankkuria, nuorten asumis- ja tukipalveluyksikköä. HelsinkiMissiosta hän siirtyi pois vuonna 2000, ensin sairauslomalle, seuraavaksi hankkimaan lisäkoulutusta ja sitten uuteen työpaikkaan.

VAATIMUKSET RUOSKIVAT NUORTA

Helinä Joenperä on eläkkeellä, mutta työskentelee psykoterapeuttina muutamana päivänä viikossa.

Hän sanoo yhä leimahtavansa liekkeihin, kun pääsee puhumaan nuorten jelppimisestä. Vaikka suuri osa nuorista voi hyvin, varttuvaa polvea etsiytyy avunhakuun myös hänen vastanotolleen.

Mikä nuorta eniten painaa?

– Mielipuolinen suorittaminen. Yksin pärjäämisen eetos. Armottomuus itseä kohtaan, ulkonäköpaineet, masennus. Hajoamisen pelko, Helinä Joenperä luettelee.

– Itseään ruoskiva kuulee ympärillään vain kasvavat vaatimukset. Sen sijaan hänen olisi tärkeä kuulla: Sinä olet täydellinen tuollaisena. Sinulla on oikeus nojata jonkun olkapäähän.

Joenperä on havainnut, että paniikkiahdistuksen takana on pelkoa, uhkaa, jota ei näe. Vastaanotolla käydään etsimään, miten pienentää lamaannuttavaa pelkoa.

– Seurasin junassa äitiä ja pikkutyttöä. Tyttö toisteli aika ajoin: Sinulla ei ole mitään hätää. Ajattelin, että sen hän on kuullut usein, ja siihen hän voi luottaa pahassa paikassakin. Tätä viestiä nuori janoaa, mutta ei aina saa, edes kodissaan. Siellä vanhemmuus saattaa olla kateissa, kun siihen ei ole saanut minkäänlaista oppia.

HÄTÄÄ HOIDETAAN PINTASILOTTELULLA

Joenperä kuvaa nuoren hätää kielikuvin.

– On ympäristöystävällisempää olla masentunut kuin aggressiivinen. Mutta nuori tarvitsee kasvaakseen myös aggressionsa, ei seinien rikkomista, mutta ohjattua aggressiota. Rajoja voi harjoitella rikkomaan vaikka nyrkkeilemällä.

– Eniten lapsi ja nuori tarvitsee kuitenkin läsnäoloa.

Joenperä sanoo, että yhteiskunnan toimet apua tarvitsevien nuorten puolesta ovat pintasilottelua.

– Turha luulla ettei 14-vuotias kuule sivukorvalla, mistä puhutaan: lapsia ei haluta synnyttää, kansaa huudetaan säästötalkoisiin, kaikista vanhuksista ei pidetä huolta. Jos perusasiat ovat näin hataralla pohjalla, kuinka nuori uskaltaa elää tässä maailmassa. Tai nousta barrikadeille, puolustamaan oikeuksiaan.

Hän intoutuu vertaamaan tätä aikaa jopa sadan vuoden takaiseen murhenäytelmään, sisällissotaan.

– Jokaisesta voi löytyä murhaaja, kun tarpeeksi pitkään agitoidaan.

POTENTIAALI KÄYTTÖÖN ELÄKEIÄSSÄ

Myös eläkeikään siirtyviä Joenperä ajattelee myötätunnolla. Heitä, jotka iloitsevat, kun ehtii joogaan, matkoille, seurakuntaan tai on muuta hauskaa tekemistä. Terapeutin näkökulmasta työstä jääminen on luultua isompi hyppy, muutosprosessi.

– Emme pelkää pimeyttä vaan valoa, sopii ikääntymisen aikaankin. Se tarkoittaa, että kun emme tunnista voimavarojamme, emme uskalla ottaa käyttöön parasta potentiaaliamme. Ja elää siitä iloiten.

Joenperä muistuttaa senioreita, että masennus voi hiipiä kenen tahansa elämään. Huomaatko ajoissa sen merkit?

On hyvä päästä sopuun myös viimeisen rajan kanssa.

– Kuolema on elämän jatke, lohduttaa Dalai Lama.