Opettaja löytää vastauksen vaikka romuvarastosta

Tuulikki Laes tutki väitöskirjassaan, miten musiikin oppimisesta tehdään yhä tasa-arvoisempaa.

Olipa kerran ihminen, joka halusi oppia soittamaan pianoa. Hänen oli kuitenkin lähes mahdotonta tulla pianon ääreen, sillä pyörätuoli oli kovin suuri. Niinpä opettaja meni musiikkikoulun romuvarastoon, kaivoi sieltä jos jonkinlaista härveliä ja kokosi yhdessä muiden kanssa virityksen, jonka avulla ihminen pääsi pianon ääreen. Ja sitten alkoi soitto.

Opettaja oli Tuulikki Laes, musiikkikoulu oli muun muassa kehitysvammaisia muusikkoja kouluttava HelsinkiMission Resonaari. Laeksen kokemukset Resonaarissa innostivat niin, että syntyi väitöskirja, jota Laes puolusti toukokuussa Sibelius-Akatemiassa. Hän tutki, miten musiikin oppimisesta tehdään yhä tasa-arvoisempaa. Esimerkkeinä olivat Resonaarin kehitysvammaiset muusikot ja eläkeikäisten naisten Riskiryhmä-rokkibändi.

MIKÄ TAHANSA ON MAHDOLLISTA

Kun Tuulikki Laes aloitti Resonaarin musiikinopettajana, hänen piti aloittaa ihan alusta.

– Jouduin heittämään romukoppaan valmiit mallit siitä, miten musiikkia voi oppia. Opettajan täytyy nähdä jokaisessa oppimisen potentiaali.

Musiikinopettajan tehtävä on etsiä tasapainoa oppilaan unelmien ja kykyjen välillä, Laes ajattelee.

– Mikä tahansa on mahdollista. Esteenä ei saa olla opettajan liian kapea näkemys siitä, mikä on mahdollista.

Toisaalta opettajan pitää tehdä tilanteesta pedagoginen kokemus.

– Oli oppilas millainen tahansa, oppimisen pitää olla hallittu kokemus. Oppilaan tulee tietää, milloin kappale alkaa ja loppuu ja mikä on hänen roolinsa siinä. Järkevä kokonaisuus tekee oppimisesta mielekästä.

Kaikki ihmiset voivat oppia taiteen tekemiseen tarvittavia taitoja. Kaikki osaavat tehdä taidetta.

MUUSIKKO ALUSTA ALKAEN

Resonaarissa on Tuulikki Laeksen mielestä erityisen hienoa se, että jokaista opiskelijaa kutsutaan heti alusta lähtien muusikoksi.

– Hän, jonka tehtävä tietyssä kappaleessa on painaa punaista värinuottia koskettimella, on muusikko, Laes viittaa Resonaarin kuvionuottijärjestelmään.

Soitonopettajana hän huomasi, että kehitysvammaisten muusikoiden kohdalla heräsi usein kysymys siitä, onko kyse terapiasta vain musiikinopetuksesta.

– Musiikkikasvatuksen tavoitteita ja opetusmuotoja ohjaa edelleen ajatus nuoresta ja kyvykkäästä oppijasta, Laes huomauttaa.

Musiikkiopistot saavat hoitaa lahjakkuudet, ja sitä kutsutaan musiikinopetukseksi. Joku muu hoitaa ne vähemmän kyvykkäät, ja siitä puhutaan terapiana, toimintana tai virikkeenä.

– Käsityksemme siitä, kuka on oikeutettu oppimaan musiikkia, on yhä kapea-alainen. Resonaari pyrkii rikkomaan jatkuvasti sitä siiloa, että tehdään vain erityistyötä.

ERITYISOPPILAS OPETTAA OPETTAJAA

Yksi osa Tuulikki Laeksen väitöstutkimusta oli kääntää opettajan ja oppilaan roolit nurin niskoin. Hän toi Resonaarigroupissa soittavia kehitysvammaisia muusikkoja opettamaan Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen opiskelijoita. Kohtaaminen yllätti puolin ja toisin.

– Moni ei ollut tavannut koskaan kehitysvammaista ihmistä, saatikka, että se kehitysvammainen ihminen olisi toiminut opettajana.

Kasvoista kasvoihin tavattaessa diagnoosit ja sanakirjamääritelmät jäivät toissijaisiksi.

– Toisen toiseus olikin ainutlaatuisuutta, Laes sanoo.

– Meidän on venytettävä normaalin rajaa. Musiikkikasvatuksen opiskelijat ovat valmiita näitä rajoja purkamaan.

Ajatus nuoresta ja kyvykkäästä oppijasta istuu tiukassa. Eri tavoin oppivat voivat kuitenkin saavuttaa täysivaltaisen muusikkouden.

Erityisten muusikkojen opettaminen muuttaa myös opettajaa.

– Kun opettaja joutuu kohtaamaan eri lailla oppivan opiskelijan, hän joutuu kouluttamaan itseään. Eräs Resonaarin opettaja sanoi hienosti, että hän etsii jatkuvasti asioita, joita hän ei osaa hyvin.

RISKIRYHMÄ RIKKOO RAJOJA

Kehitysvammaisten ihmisten lisäksi eläkeläiset jäävät liian helposti musiikinopetuksen marginaaliin. Jos musiikkia onkin, se tarjoillaan hyötykärki edellä: kuorossa laulaminen ehkäisee masennusta ja parantaa fyysistä terveyttä, kyllä kannattaa!

Resonaarin Riskiryhmä-rokkibändi tekee kaiken toisin: he soittavat ennen kaikkea huvin vuoksi.

– Rokkibänditoiminta on ollut mahdollisuus rikkoa ikääntymiseen liittyviä stereotypioita. Ihmisen halu oppia uusia asioita ei koskaan lakkaa.

Laeskaan ei kiellä musiikkiharrastuksen hyötyjä.

– Parhaimmillaan rokkibändi voi vaikuttaa siihen, että välttyy syrjäytymiseltä. Mutta tärkeää on, että ihmiset saavat itse luoda merkityksen.

ROCKIA KAIKEN IKÄÄ

Varhaisiän musiikkikasvatuksesta puhutaan paljon, mutta Tuulikki Laes haluaisi kiinnittää yhä enemmän huomiota myöhäisiän musiikkikasvatukseen. Laeksen mukaan ikäihmiset kertovat toistuvasti, että heitä kohdellaan eri tavalla kuin muita, puhutaan liian usein alentuvasti ja pään yli.

– Jos he saavat mahdollisuuden omaehtoiselle musiikkitoiminnalle, suhtautuminen alkaa muuttua, Laes toivoo.

– Näkymättömät ryhmät, kuten ikäihmiset ja kehitysvammaiset, voivat tehdä itsensä näkyväksi nimenomaan musiikin kautta.

Väitöskirjan jälkeen Tuulikki Laes alkaa kehitellä kansainvälistä Rock Hubs -mallia, joka on saanut innoituksensa Resonaarin Riskiryhmästä. Tavoitteena on, että eri puolilla maailmaa perustettaisiin rokkibändejä, joissa soittaisi monenikäisiä ihmisiä.

– Rock tuo eri sukupolvet yhteen, Laes toteaa.

Oletko kiinnostunut Resonaarin toiminnasta? Lue lisää: www.resonaari.fi