Sekoamisen tunne hävetti, koska väsyä ei saa

Kun Jenni Hämäläinen seisoi leipähyllyn edessä eikä osannut tehdä valintaa, hän tajusi jonkin olevan pahasti pielessä. Nuorten kriisipisteellä hän oppi, mistä on kyse. 

Vuosi sitten elokuussa Jenni Hämäläinen, 24, seisoi kaupassa ja tajusi, että ei pysty valitsemaan, mitä leipää ostaisi. Hän tunsi, että ei ollut oikein paikallakaan.

Se oli tavatonta ja niin ahdistavaa, että hänen oli pikapikaa poistuttava kaupasta.

– Menin kotiin ja kämppiksen kanssa saunaan. Sielläkin outo olo jatkui. Oli pakko mennä parvekkeelle hengittelemään. Lopulta vain itkin sikiöasennossa ja pyysin kämppiksen soittamaan äitini paikalle, Hämäläinen muistaa.

Hänellä oli takanaan rankka kevät ja täysi kesä: sosionomiopintojen ohella hän teki töitä kahvilassa, ja kesä oli mennyt au pairina Espanjassa. Lisänä olivat lastenhoitokeikat.

– Arkeni oli sellaista, että saatoin mennä aamukuudeksi töihin ja sieltä suoraan illaksi opiskelemaan. Luennot loppuivat kahdeksalta.

Epäorientoitunut olo oli jatkunut jo muutaman viikon, mutta nyt se kärjistyi todellisuudentunteen menettämiseksi. Ilta oli kamala. Äidin silittävä käsi auttoi, mutta vain väliaikaisesti.

– Olo oli sellainen, että ajattelin sekoavani. Se tuntui tosi pelottavalta.

Elämässä ei saa väsyä

Seuraavana päivänä Jenni Hämäläinen soitti terveydenhoitajalle. Kämppis oli katsonut numeron valmiiksi. Terveydenhoitaja suositteli kääntymään Nuorten kriisipisteen puoleen.

– Se tuntui heti hyvältä ajatukselta, koska olin käynyt kriisipisteellä aikaisemminkin. Kokemukseni oli, että sinne pääsee heti ja siellä kuunnellaan, Hämäläinen kertoo.

Hämäläiselle avun hakeminen on aina ollut luontevaa, ja ystäviäänkin hän kehuu maailman parhaiksi kuuntelijoiksi. Silti sekoamisen tunne oli sellainen, mistä ei ollutkaan niin helppo puhua. Tilanteesta tiesi vain kämppis, joka oli ollut paikalla. Muille Hämäläinen oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka olo oli kuin haamulla.

– Jotenkin se kohtaus hävetti. Pelkäsin, että minua aletaan pitää hulluna, Jenni Hämäläinen tunnustaa.

Taustalla oli ajatus siitä, että väsyä ei saa. Töitä on tehtävä, jotta pystyy Helsingissä maksamaan vuokran ja syömään terveellisesti. On opiskeltava, jotta pääsee eteenpäin elämässä. On käytävä salilla, jotta pysyy hyväkuntoisena. Ja reissattavakin on, jotta näkisi maailmaa ja tutustuisi itseensä.

– Tietenkin itse haluan tehdä kaikkia näitä asioita, mutta on hyvä kysymys, miten paljon yhteiskunta siihen vaikuttaa. Tietenkin sitä helposti vertaa itseään muihin, Hämäläinen miettii.

Yksi vertailufoorumi on sosiaalinen media, jossa kaikilla tuntuu menevän mukavasti. Hämäläinen toteaa tietävänsä hyvin, että se ei ole totta, mutta aina se ei auta.

– Jos mieli maassa eksyn selaamaan somea, saatan helpommin vertailla itseäni muihin ja tuntea oloni epävarmaksi. Olenkin yrittänyt vähentää somessa oloa ja lukea mieluummin.

Äänet muuttuivat koviksi

Ahdistus jatkui koko syksyn. Se saattoi ilmetä esimerkiksi niin, että kaikki ärsykkeet ympärillä voimistuivat. Kun jokainen kalahdus ja autonääni erottui, oli vaikea olla läsnä tilanteessa. Jenni Hämäläisestä saattoi tuntua, että kaikki tuijottavat häntä.

– Joinakin päivinä oli vaikea päästä sängystä ylös. Silloin soitin äidille, joka kannusti kävelemään kaksi kilometriä lapsuudenkotiini. Oli vaikea selittää, etten jaksa edes sitä.

Nuorten kriisipisteellä Hämäläinen koki tulevansa kuulluksi. Kun hän sanoi, että haluaisi päästä tilanteestaan yli ilman lääkkeitä, sitä kunnioitettiin.

– Minua auttoi ehkä eniten se, että terapeutilla oli kirjapohjaista tietoa ja hän selitti sen avulla, miten stressi syntyy. Sen seurauksena aloin kiinnostua itsetuntemuksesta enemmän ja tajusin, että reaktioni on ihan normaali, Hämäläinen sanoo.

Hän kävi kriisipisteellä koko syksyn ja on kiitollinen siitä, että käyntejä ei painostettu lopettamaan. Hän sai rauhassa prosessoida asioita ja etsiä keinoja, joilla arki taas sujuisi.

– Sekin auttaa, että kriisipisteellä vastassa on aina sama, tuttu ihminen. Omia asioita ei tarvitse selittää joka kerta alusta.

Sairauslomaa Jenni Hämäläinen ei ottanut vaan jatkoi töitä ja opintoja melkein entiseen malliin. Se tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Ajatus yksin kotona olemisesta ei tullut kuuloonkaan.

– Eihän sairauslomaa voi ottaa siksi, ettei jaksa. Pelkäsin myös, että minua pidettäisiin laiskana.

Käytännön kikat auttavat

Keväällä Jenni Hämäläisellä alkoi opintoihin kuuluva harjoittelujakso. Hyvät kokemukset Nuorten kriisipisteestä innostivat hakemaan harjoitteluun HelsinkiMission Albertin olohuoneelle.

– Vielä sielläkin huomasin, että ahdistus nosti välillä päätään. Ensimmäisenä päivänä menin vessaan itkemään, kun ajattelin, etten selviä harjoittelusta, Hämäläinen sanoo.

Mutta vähitellen helpotti. Harjoittelupaikka oli mieluinen, ja arki lasten kanssa vei mukanaan. Elämä alkoi tuntua kevään herätessä taas paremmalta.

Nyt Jenni Hämäläinen saa nautintoa paitsi perheen ja ystävien kanssa olemisesta, myös yksinolon hetkistä, jolloin voi syventyä vaikka kirjan lukemiseen. Välillä ahdistuskohtaus yllättää, mutta Nuorten kriisipisteeltä Hämäläinen oppi keinoja sen selättämiseksi.

– Olen opetellut rauhoittamaan itseni tietoisesti ja ladannut esimerkiksi mobiilisovelluksen, jonka avulla voin meditoida hetken missä tahansa.