Yksinäisyys
Äitiysloma toi yksinäisyyden
Kiinnostus toisesta ihmisestä ja halu kuunnella riittävät. Näin vakuuttavat mentoritoiminnan yhdistämät Kirsi Salmela ja Hanna Rosenberg.
Naiset halaavat pitkään kahvilan pihalla.
– Sinun on pakko nähdä äsken tullut viesti, Hanna Rosenberg huikkaa.
Kirsi Salmela kumartuu katsomaan. Kännykän ruudulla hymyilee Rosenbergin päivettynyt poika, joka on tällä kertaa reissannut Himalajan Annapurnalle.
Puoli vuotta sitten naiset eivät tienneet toisistaan mitään.
Neljän lapsen äiti Hanna Rosenberg veti tahollaan yhden naisen yritystä. Hän valmentaa yksityisiä ja yhteisöjä. Taskussa on kauppatieteen maisterin tutkinto ja teoreettisen filosofian opinnot.
Teolliseksi vaatesuunnittelijaksi kouluttautunut ja hankintapäällikkönä toimiva Kirsi Salmela odotti viimeisillään toista lastaan.
– Luin Hesarista jutun HelsinkiMission äitimentorista. Se kuulosti kivalta. Tunnistin heti, mistä haastattelussa puhuttiin. Ajattelin, että olisipa minulla ollut äitimentori esikoisen synnyttyä.
Pari kuukautta ennen toisen äitiysloman alkua hän otti yhteyttä HelsinkiMissioon oman mentorin saamiseksi.
Hanna Rosenberg puolestaan oli törmännyt HelsinkiMission äitimentoreihin sosiaalisessa mediassa ja hakeutui tuota pikaa valmentavaan koulutukseen.
– Se oli hyvä, lyhyt, ammatillisesti toteutettu kurssi. Tuli olo, että mahtavaa päästä tekemään tällaista, mistä en itse päässyt osalliseksi.
VAUVA-ARKI TOI VIERAUDENTUNNOT
Kirsi Salmela vietti reilusti päälle kolmekymppiseksi vauhdikasta uranaisen elämää. Hektinen työ vei ympäri maailmaa ja extreme-lajit antoivat sisältöä vapaa-ajalle.
Elämä muuttui ensimmäisen lapsen myötä. Äitiyslomalla arki oli erilaista.
– Vauvan kanssa oleminen oli ihanaa, mutta hyvin erilaista aikaisempaan verrattuna. Oli hämmentävää, kuinka monenlaisia tunteita ennen kokemattomassa roolissa syntyi. Tuntui kuin olisin ollut jonkinlaisessa tyhjiössä.
– Vaikka olin tottunut käsittelemään ja ratkomaan hankalia asioita, tunsin vierautta uudessa tilanteessa. Koin olevani yksin, vaikka ympärillä oli ihmisiä. Ero oli siinä, että heidän arkensa jatkui sellaisena kuin minun arkeni oli aikaisemmin ollut.
– Kaipasin välillä töihin, sillä se minulle tuttua ja turvallista elämää.
SANOITTAMINEN AUTTAA
Rosenberg ja Salmela tapaavat kahviloissa parin viikon välein. Aamupäivisin, ennen lounasruuhkaa.
Mistä puhutaan?
– Oikeastaan kaikesta mahdollisesta; elämästä, lapsista, kasvatuksesta, työelämästä, stressistä, iloista, kasvamisesta. Ja hyvinvoinnista tapaamishetken fiiliksen mukaan.
– Ajatus selkenee, tulee hyvä mieli, kirkas olo. Hannan kanssa on helppo olla ja jutella, Salmela kiittelee.
– Kun oma pikkulapsivaihe on jo takana, on helppo eläytyä toisen tilanteeseen ja haasteisin, joita välillä tulee. Yhdessä prosessoimalla pystymme toivottavasti löytämään uusia näkökulmia, Rosenberg jatkaa.
– Ääneen puhuminen, sanoittaminen, on hirveän tärkeää.
Hän muistaa takavuosilta myös ulos lähtemisen ilon.
– Kun piti olla jokin syy, lähdin miehen kanssa vaikka vauvan tuttia ostamaan.
Molemmat liputtavat tuen hakemiselle ja empatialle.
– On valtava merkitys, kun joku oikeasti kuuntelee. Lumipallona mielessä vyörynyt pulma pienenee, kun sen jakaa toisen kanssa, Salmela korostaa.
LÖYSIN LÄSNÄOLON
Kahvilakäynneillä nauretaan paljon.
– Se kumpuaa selkärangasta. Ja kertoo, ettei elämää pidä ottaa liian vakavasti, Salmela sanoo.
– Ilon ja huumorin avulla on helpompi käsitellä vaikeitakin asioita. Niitä ei aina pysty oitis muuttamaan, mutta ne voi nähdä toisessa valossa, Rosenberg täydentää.
Salmela sanoo oppineensa viimeksi kuluneina kuukausina läsnäoloa.
– Välillä on kiva vain olla perheen kanssa. Joskus aikaisemmin pelkkä oleminen saattoi olla pelottavaa, sillä elämä oli huomaamatta muuttunut suorittamiseksi.
Kumpikin näkee keskustelukulttuurin muuttuneen avoimempaan suuntaan.
– Uskalletaan tulla vaikeuksien kanssa julkisuuteen omilla kasvoilla, Rosenberg sanoo.