Katujengit ovat rikollisuuden evoluutiota

Väkivallasta eroon auttavan Aggredin asiakaskunnassa näkyy jo katujengielämään kyllästyneitä. Tuhannen taalan kysymys on, miten he kiinnittyvät takaisin yhteiskuntaan.

Parin viime vuoden ajan julkisuudessa on puhuttu paljon katujengeistä. Viimeksi tällä viikolla olemme seuranneet kauhulla Ruotsin jengiväkivaltaisuuksien ryöpsähtämistä.  

Suomessa Poliisi on tunnistanut yksitoista katujengiä, joista suurin osa toimii pääkaupunkiseudulla. Mistä ilmiössä oikein on kyse?

– Ensinnäkään kyse ei ole ilmiöstä, korjaa Aggredin väkivaltatyön päällikkö Petri Salakka.

– Katujengit ovat rikollisuuden evoluutiota, ja ne ovat tulleet jäädäkseen.

Poliisi kuvaa, että katujengit käyttävät yhteenotoissaan vakaavaakin väkivaltaa eivätkä välitä sivullisten joutumisesta vaaraan. Ne myös harjoittavat rikollista toimintaa, kuten huumekauppaa.

Salakan mukaan katujengit eroavat perinteisistä moottoripyöräjengeistä siten, että niissä hierarkia on vähäinen ja toiminta impulsiivisempaa. Jengit muodostuvat kaveriporukoiden perusteella tiettyihin kaupunginosiin ja niihin kuulujat ovat nuoria, jotkut jopa alaikäisiä.

– 95-prosenttisesti mukana on maahanmuuttajataustaisia. Tämä on asia, josta pitää pystyä puhumaan ilman ajatusta siitä, että heti leimattaisiin kaikki maahanmuuttajat, Salakka sanoo.

Väkivalta on opittu kulttuuri

HelsinkiMission Aggredi auttaa rikollisia irti väkivallasta seitsemällä paikkakunnalla. Asiakaskunnassa on nähtävissä rikollisuuden muutos. Suurin osa jengeistä irtautujista kuuluu perinteisiin moottoripyöräjengeihin, mutta nyt ovista astelee sisään myös nuorempia miehiä, jotka haluavat eroon katujengistä.

– Perinteisten liivijengien porukka alkaa olla aika vanhaa ja moni haluaa siksi niistä eroon. Lisäksi muutaman kerhon toiminta on viime vuosina kielletty, ja se on joillekin luonnollinen kohta irtautua, Petri Salakka sanoo.

Hän arvioi, että kaduilla on siksi ollut tilaa uusille tekijöille. Samaan aikaan pääkaupunkiseudulla on iso joukko 1990-luvulla Suomeen muuttaneiden ihmisten jälkeläisiä, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa yhteiskunnassa.

– He saattavat etääntyä omien vanhempiensa kulttuurista mutta eivät oikein löydä itseään suomalaisesta kulttuuristakaan. Sitten tarvitaan joku porukka, johon kuulua, ja jengi voi olla vastaus, Salakka sanoo.

Hän kuitenkin korostaa, että kyse ei ole maahanmuutto-ongelmasta.

– Käsillä olevaan ongelmaan ei auttaisi, vaikka pantaisiin rajat kiinni. Jengejä ja väkivaltaa meillä on ollut aina ihan omastakin takaa.

Kulttuuritaustan sijaan Salakka näkee Aggredin asiakaskunnassa yhden yhdistävän tekijän: useimmat ovat jo lapsena kokeneet väkivaltaa tai omaksuneet väkivallan toimivana ratkaisuna tilanteisiin.

– Takana on avuttomuuden ja uhriuden tunnetta, joka katkeaa sillä, että ryhdytään itse väkivaltaiseksi.

Toisen polven maahanmuuttajien kohdalla tämä saattaa pitää paikkansa hiukan kiertoreittiä. Monen vanhemmat ovat tulleet konfliktialueilta.

– Se on saattanut kotona olla läsnä todella vahvasti, ja lapset ovat voineet elää sotaa tunteena ja puheena läpi. Tällaisetkin ihmiset elävät väkivaltakulttuurin vaikutuspiirissä, Salakka huomauttaa.

”Tosi hyvää työtä”

Petri Salakkaa vastapäätä istuu Aggredin tuorein väkivaltatyöntekijä Jari Raappana. Hän tuli Sörnäisten Kurvissa sijaitsevaan toimistoon ensimmäistä kertaa vuosi sitten vähän eri roolissa.

– Olin ollut 15 vuotta prätkäjengin jäsen ja olin siihen aika kypsä. Yhden pidätyksen jälkeen tulin tänne, hän kertoo.

Raappana tuntee liivijengien kuviot kuin omat taskunsa. Niihin ei liitytä yhdessä yössä, yhtä nopeasti kuin katujengiin.

– Pari kolme vuotta pitää ensin olla hang-aroundina, jotta saadaan selville mikä tyyppi tämä on. Ja tietenkin pitää olla moottoripyörä ja saada jostain rahaa siihen toimintaan, Raappana selittää.

Petri Salakka huomauttaa, että nuoret, rap-kulttuuria ihailevat maahanmuuttajapojat tuskin kokevat ”vanhojen setien prätkäjengejä” muutenkaan kovin kutsuviksi.

– Heille gangstarap-musiikki ja siihen liittyvä statuksen näyttäminen sekä aktiivinen somen käyttö ovat tärkeitä juttuja, Salakka sanoo.

Aggredin asiakkaat ovat pääkaupunkiseudulla 18–49-vuotiaita kodin ulkopuolisen väkivallan tekijöitä, ja kysyntää on paljon. Ihme se ei ole: Aggredin menetelmän läpikäyneistä asiakkaista 75 prosenttia lopettaa väkivaltarikokset. Ideana on, että identiteetti saadaan keskustelujen avulla kiinnitettyä johonkin muuhun kuin väkivaltaan tai jengiläisyyteen.

– Tämä on tosi hyvää työtä, Raappana sanoo – ja on itse siitä elävä esimerkki.

Rangaistusten rinnalle muutakin

Tuoreessa hallitusohjelmassa jengirikollisuuden lisääntyminen luvataan torjua. Kaikki keinot eivät ole vielä tiedossa, mutta ainakin katujengeihin liittyvistä rikoksista saatuja rangaistuksia aiotaan koventaa.

Petri Salakka pitää hyvänä sitä, että katujengiasia on kirjattu hallitusohjelmaan, mutta keinoiksi hän kaipaa muutakin kuin rangaistuksia. Jo varhaiskasvatuksesta lähtien olisi kiinnitettävä huomiota siihen, että Suomessa kasvavat ihmiset voisivat kokea kuuluvansa yhteiskuntaan.

– Pelkästään rangaistusten pidentäminen ei ole kestävä ratkaisu. Tiedetään, että kuolemantuomiokaan ei tuota rikoksetonta yhteiskuntaa, hän huomauttaa.

Lisäksi hän muistuttaa, että kaikki tuomion saaneet pääsevät takaisin kadulle joskus. Se hetki on ratkaiseva: Miten heidät otetaan vastaan? Kuinka helppo on päästä eroon rikollisesta elämästä?

– Tarvitsemme resursseja siihen, että voimme tehdä hyvää irtautumistyötä. Ongelmista pitää puhua, jotta ne tunnistetaan ja niihin saadaan rahoitusta. Itsestään ne eivät katoa.

Salakka kiittelee sitä, että Suomessa katujengien toiminta on parin viime vuoden aikana tunnistettu. Siitä puhutaan ja se otetaan vakavasti.

– Tässä olemme edellä Ruotsia, jossa tilanteesta alettiin puhua liian myöhään. Siellä se on räjähtänyt käsiin, mutta meillä on vielä mahdollisuus onnistua paremmin.