Yksinäisyys

SENNI LOIKALA

Lukuaika:

2min

11.11.2021

Räppäri Hassan Maikal kertoo ahdistavasta lukioajasta: ”Ylioppilastodistus vieläkin hakematta”

Isän kaipuu jalkapalloharjoituksissa, etääntyminen ystäväporukasta ja piinaavat lukiovuodet. Räppäri Hassan Maikal on kokenut yksinäisyyttä useissa elämänvaiheissa. Nyt hänen musiikkiuransa on nosteessa ja ystävinä ihmisiä, joilla on samanlaiset arvot. Artisti on mukana HelsinkiMission Kannattelijat-kampanjassa.

Kulunut vuosi on ollut räppäri Hassan Maikalille, 25, käänteentekevä. Toukokuussa ilmestynyt Betonitarha-esikoislevy on tuonut somalitaustaisen artistin yhä useampien tietoisuuteen. Aiemmin hän on tullut tunnetuksi musiikkinsa lisäksi yhteiskunnallisena vaikuttajana.

Moni on ottanut Maikaliin yhteyttä kuunneltuaan Yksinäistä-kappaleen. Räppäri kertoo, että suurin osa on saanut musiikista tukea yksinäisyyteensä. Hän on törmännyt kuitenkin myös ihmettelyyn, miten joku voi olla yksinäinen läheistensä seurassa.

− Joku kysyi, miten voin sanoa biisissä näin: ”En pysty laskee läheisii ees kymmenil käsillä, mut silti tunnen yksinäisyyt vieläki välillä.” Hän tarkoitti, ettei kaikilla ole välttämättä yhtäkään läheistä.

− Olen ollut lukuisia kertoja ainoa huoneessa, joka on erottautunut muista. En juo alkoholia, olen POC-ihminen (person of color) ja isokokoinen. Kukaan ei voi sanoa, ettenkö olisi tuntenut yksinäisyyttä. Ihmisiä on ollut ympärilläni, mutta olen silti ollut yksin.

”EI TUNNU, ETTÄ OLISIN JÄTTÄNYT VANHAT YSTÄVÄNI”

Hassan Maikal kasvoi Kontulassa. Yläkouluaikoina hän havahtui siihen, että ystäväporukkaan alkoi ilmaantua myös henkilöitä, jotka käyttivät paljon päihteitä. Alkoholi, tupakka, huumeet tai turhanpäiväinen hengailu eivät kiinnostaneet häntä, ja Maikal päätti ottaa etäisyyttä tiettyihin ystäviinsä.

− Ei se helppoa ollut, sillä monet porukasta olivat hauskimpia ja rennoimpia tyyppejä ikinä ja olimme kasvaneet yhdessä. He ovat vieläkin minulle rakkaita eikä tunnu, että olisin jättänyt heidät. Minulle oli silti tärkeää, että keskityin omaan juttuuni eli musiikkiin ja teatteriin.

Maikal hakeutui sellaisten nuorten seuraan, jossa päihteet eivät olleet keskeisessä osassa. Pian hän alkoi musiikin harrastamisen ohella kuvata ystävänsä kannustuksesta videoita YouTubeen.

− Ystäväni Phuc Luu teki tubevideoita ja kannusti minuakin siihen. Meistä tuli parivaljakko, joka tsemppasi toisiaan. Teimme yhdessä videoita ja hän tuki minua keikkajutuissani. Oli tärkeää, että oli joku henkilö, johon pystyin tukeutumaan.

ISÄN KAIPUU ISKI JALKAPALLOKENTÄLLÄ

Ensimmäisen kerran Hassan Maikal muistaa tunteneensa yksinäisyyttä noin seitsemänvuotiaana harrastaessaan jalkapalloa FC Kontu -seurassa. Vanhemmat olivat eronneet joitain vuosia aiemmin, ja isä oli muuttanut takaisin Somaliaan.

− Kun näin kentän laidalla muiden lasten faijoja, minuun iski yksinäinen olo. Minulla ei ollut jotain, mitä muilla oli.

Työvuorojen salliessa Maikalin äiti haki hänet harjoituksista ja peleistä kotiin, mutta monesti kotimatka taitettiin ystävien kanssa.

− Ystävät olivat tukemassa minua treeneissä ja peleissä, mutta se ei ollut sama, kuin jos isä olisi ollut siellä.

Vanhempien eron jälkeen isä ja Maikal pitivät säännöllisesti yhteyttä välimatkasta huolimatta, mutta ajan myötä yhteydenpito hiipui.

− Alussa soittelimme kerran viikossa, mutta hiljalleen soittoja tuli vain kerran kuukaudessa, sitten kerran vuodessa, lopulta pari kertaa kolmessa vuodessa.

Isän roolimallin puuttuminen arjessa mietitytti Maikalia lapsena.

− Minulla oli äiti ja pikkusisko, ja koska olin perheen ainoa miespuolinen henkilö, niin tuntui, että minulta puuttui jotain.

Hassan Maikal arvostaa HelsinkiMission työtä yksinäisyyden vähentämiseksi.

Ajan kuluessa yksinäisyyden tuntemukset helpottivat. Hassan Maikal kertoo, että hänen äitinsä on aina huolehtinut rakkaudella lapsista ja kodista ja työskennellyt lähihoitajana jo yli 25 vuotta senioreiden kanssa.

− Vanhempana minusta ei ikinä tuntunut yksinäiseltä, että kasvoin mutsin kanssa. Hän täytti tietyllä tapaa myös isän roolimallin. Hän on todellinen taistelija ja olen saanut häneltä paloa tehdä töitä ja toimia ratkaisukeskeisesti. Joskus olen ollut huolissani, onko äitini tuntenut yksinäisyyttä työntäyteisessä arjessaan yksinhuoltajana.

KONTULASTA SIPOON LUKIOON

Lukioaika osoittautui ahdistavaksi Hassan Maikalille. Hän matkusti joka arkipäivä lähes tunnin matkan Kontulasta Sipoon lukioon, jossa hän oli aluksi ainoa tummaihoinen opiskelija. Maikal kertoo, että häntä kohdeltiin usein epäsopivasti. Tämä sai hänet pohtimaan, voisiko hän tehdä jotain, jotta ihmiset rentoutuisivat ja käyttäytyisivät luontevammin hänen seurassaan.

− Itä-Helsingissä heitimme niin sanottua mamuläppää eli heitimme muiden maahanmuuttajataustaisten ystävieni kesken vitsiä itsestämme, jotta voimaannuttaisimme itseämme. Kun muillakin on maahanmuuttajatausta, he ymmärtävät. Se ei ollut meille rasistista läppää, vaan tapa selviytyä.

− Päädyin kuitenkin heittämään tällaista vitsiä väärissä piireissä lukiossa. Yritin selviytyä yksinäisyydestäni ja saada ihmiset nauramaan, jotta heillä olisi mukavampi olo seurassani.

Pian Maikal huomasi, että omista juurista vitsailu pahensi tilannetta koulussa.

Kerran, kun olin heittänyt tällaisen vitsin, joku tuli kysymään, saako hänkin heittää. Koko luokka katsoi meitä ja sanoin, että anna mennä vaan. Hän heitti jonkun hullun jutun ja kaikki nauroivat. Silloin tajusin, ettei tämä ole ookoo enkä voi sallia muilta sellaista.

Hiljalleen Maikal ystävystyi uusien opiskelijatoveriensa kanssa, ja kaveruuden ansiosta opiskeluvuosiin mahtui myös hyviä hetkiä. Silti ulkopuolisuuden tunne leimasi suuresti lukioaikaa.

− Mahtavia ihmisiä otti avosylin vastaan, mutta en silti mennyt penkkareihin, toiselle abiristeilylle enkä vanhojen tansseihin. En mennyt edes hakemaan ylioppilastodistusta, itse asiassa en ole vieläkään hakenut.

− Aina kun oli sellainen stressitilanne, jossa minusta tuntui, että pitäisi isokokoisena alkaa etsimään sopivia vaatteita vaikka tansseihin tai tilata haalarit penkkareihin ja kehtaanko, niin päätin, että antaa olla – jään pois. Ensimmäisellä abiristeilyllä minulta taas lähti maku siihen, ettei kukaan uskonut, että osaan pitää hauskaa ilman alkoholia.

Jälkikäteen ajateltuna Hassan Maikal ei pidä ihanteellisena ratkaisuna, että jättäytyi pois lukioajan virstanpylväinä pidetyistä tapahtumista.

− Huono fiilis siitä jää, kun menetät elämässä tärkeitä kohokohtia.

HASSAN MAIKAL: ”ON TÄRKEÄÄ, ETTÄ IHMISIÄ TUETAAN AJOISSA”

Nyt artisti on juuri muuttanut omilleen lapsuudenkodistaan. Musiikinteko on hänelle tapa käsitellä tunteitaan ja hän kertoo tulleensa sinuiksi itsensä kanssa. Maikal on myös kiitollinen parhaasta ystävästään, bändinsä DJ:stä. Yhdistävä tekijä kaksikolla on, ettei kumpikaan käytä päihteitä.

− Olen oppinut, että kun pysyy itselleen aitona ja on oma itsensä, tulee jossain vaiheessa kohtamaan ihmisiä, jotka ovat huipputyyppejä ja jakavat samanlaisia arvoja ja joiden kanssa voi tulla läheisiksi ystäviksi.

Hassan Maikal arvostaa HelsinkiMission työtä yksinäisyyden vähentämiseksi Suomessa.

− Kaikki ihmiset kokevat yksinäisyyttä eri tavoilla jossain vaiheessa elämäänsä, olipa kyse lapsista, nuorista, ikäihmisistä tai lapsiperheistä. On todella tärkeää, että ihmisiä tuetaan ajoissa, ennen kuin he syrjäytyvät. Suomessa masennus-, itsemurha- ja yksinäisyystilastot ovat korkealla ja ennaltaehkäisevää työtä ei voi koskaan tehdä tarpeeksi.

Jokainen meistä tarvitsee joskus kannattelijaa. Ihmistä, joka on läsnä. Ystävää, joka kuuntelee. Haluatko sinä auttaa vähentämään yksinäisyyttä? Tutustu HelsinkiMission Kannattelijat-kampanjaan ja tee lahjoitus.

SENNI LOIKALA

11.11.2021